perjantai 6. maaliskuuta 2009

Ajatuksia, ajatuksia

On mielenkiintoista havaita itsessään kuinka tallaisen sairauden myötä sitkeästi piilossa pysytellyt ajattelija alkaa nostamaan päätään. Tilanteet tulee analysoitua astetta paremmalla huolellisuudella.

Hoitokeskustelun jälkeen havahduin ajatuksissani, miksi minä en itke? Olenko kovettunut ihmisenä, vai pitääkö minun pitää "pokka" koska olen mies ja vielä suomalainen? Mutta asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulemaan, että ei itku tai itkemättömyys ole itsetarkoitus. No, senhän toki kaikki tietävätkin, mutta kuitenkin asiaa pohdin. Tunnen ja koen sisälläni asioita ihan yhtä voimakkaasti vuosipa se kyyneleinä ulos tai ei. Kyllä tämän on oltava myös suomalaisen kansanluonteen ominaispiire ja sellaisena hyväksyttävä. Olenhan minäkin sisältä herkkä mies, (kuten varmaan kaikki muutkin) mutta päältä pelottavankin kova. Koska tämä kaikki toimii ilman naamaria, eli ilman teennäisyyttä, tekopyhyyttä, niin miksipä emme tätä hyväksyisi sellaisenaan. Kyllä suomalainen mies osaa ilmaista tunteita. Sen olen huomannut viimeisen kuukauden aikana konkreettisesti. Jäyhän, hieman herkistyneen suomalaisen miehen halaus vasten toista jäyhää herkistynyttä äijää on sellainen tunteen ilmaus, että siinä irtoaa varpaan kynnetkin. Eipä taida sen syvällisempää myötäelämisen kokemusta löytyä.

Eilen olin Jyväskylän ortodoksisen kirkon tiloissa alueemme kristillisten seurakuntien yhteistyötoimikunnan kokouksessa. Ensimmäisen tunnin saimme pitää vieraanamme viime syksynä maakuntalehti Keskisuomalaisen uutena päätoimittajana aloittanutta Pekka Mervolaa. Minulla ei ole ollutkaan aiemmin vielä tilaisuutta tutustua mieheen. Mielyttävä pappisperheen poika, joka avasi meille kristillisten yhteisön edustajille maakuntalehden uutisointia ja lehden linjausta määritteleviä periaatteita. Rohkaiseva ja yhteistyötä vahvistava tapaaminen.

Ennen kuin erosimme, niin minua sykähdytti syvältä tuo miehinen halaus josta edellä kirjoitin kun kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Jukka Kesitalo ei laskenut minua ohitseen pelkällä käden puristuksella vaan veti minut osaa ottavaan halaukseensa. Olemme tehneet Keskitalon kanssa yhteistyötä viimeisten vuosien aikana näiden kristittyjen yhteyttä rakentavien hankkeitten muodossa. Olen oppinut häneltä todella paljon yhteistyön merkityksestä. On ollut helppo vetää yhteisiä linjoja tietäen, että ne eivät ole vain paperia, vaan käytännön toimen luottamusta.
Kun joku joskus jossain kuvailee pappien ja pastoreiden yhteistapaamisia yhteiskristilliseksi tarpeettomaksi ekumeeniseksi puuhasteluksi, niin hänelle haluaisin välittää kuvauksen tuosta eilisestä arkisesta hetkestä. Kristittyjen yhteyteen kätkeytyy jumallinen siunauksen ulottuvuus, jossa saamme tasa-arvoisina toisiamme arvostaen ja syvästi kunnoittaen palvella samaa Jumalaa Kristuksessa.
Sairaudestani tiedon saatuaan Jukka osoitti halauksellaan enemmän kuin veli veljelleen, kuinka täällä kuolevaisessa ajassa olevat seurakuntarajat ovat rakenteita tätä aikaa varten. Niiden yli kulkee jo tässäkin ajassa usko, toivo ja rakkaus, jota julistamme sanoin ja teoin siellä missä on kärsimystä, kuin myös hetkessä missä on aihetta yhteiseen iloon.
Siispä pohdin todellisen uskon syvintä olemusta. Uskon olemusta emme saisi koskaan rajata yksittäisten kirkkokuntien sisään.

Kun tänään taasen tapasin Isossa Kirjassa käydessäni pitkä aikaisen ystäväni lähetyslinjan johtajan Jukka Tuovisen ja yhdessä hetken pohdiskelimme yhteisen esirukousverkoston merkitystä tämän kaltaisessa elämän tilanteessa, niin sain erikoisen ailahduksen. Tajusin, että tämä suuri, ihan käsittämättömän suuri ja laaja rukoileva verkosto toimii paineaallon tavoin. Se vain nostaa minut, Anitan ja muut läheiseni pakonomaisella paineella pinnalle katselemaan elämää kaikkien ahdistavien tekijöiden yläpuolelta. Esirukouksen voima näyttäytyy nyt minulle ensimmäisen kerran elämässäni koko laajuudessaan. Tällaista en ole osanut koskaan edes kuvitella omalle kohdalleni. On aivan erikoista ja etuoikeutettua saada osakseen jotain tämän kaltaista. Kirjoitan tätä kyyneleisin silmin.
Tätäköhän raamattussa tarkoitetaan Kristus-ruumiilla? Kun joku jäsen kärsiin, niin koko ruumis kärsiin?

Toivon muuten ihan reilusti kommentoivaa tai kyselevää palautetta tänne blogiini. Jos palauteosio ei jostain syystä toimi, niin laita tulemaan viestiä joko s.postilla os. vesa.pylvanainen@jklhelluntaisrk.fi tai vesa.pylvanainen@gmail.com
Kiitos!

4 kommenttia:

  1. Rauno ja Eila Piirtola7. maaliskuuta 2009 klo 22.08

    Kiitos avoimesta, rehellisestä kuvauksesta, Vesa. Poikkeuksellista tällainen avoimuus ja toisaalta odottava toiveikkuus, joka ei myöskään pidä pelottavaa lopputulosta toivottomana. Elämän aikaisempi tai myöhempi loppuminen meidän pitäisi aina pitää mielessämme, nuorempien kuin myös meidän jo melko vanhojenkin, vaikka vielä terveiden. Rukouksessa muistaen ja siunaten,

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästä palautteesta. Tarkoitukseni oli myös tänään kirjoitella, mutta nyt oli tämän sairastumiseni jälkeen hankalin päivä. Asioiden vakavuus ja hoitojen mahdollinen lyhyt aikainen vaikutus on pitänyt mielen alhaalla. Kiitos rohkaisusta. Huominen on taas uusi päivä. Vesa

    VastaaPoista
  3. Eksyin tänne vahingossa ja haluan vain toivottaa voimia tulevaan.

    Jumala on suuri ja hänen tahtonsa on meille usein tuntematon.

    Rukoilen puolestasi parannusta tänä iltana ja toivotan kaikkea hyvää!

    VastaaPoista
  4. siunausta veljeni,olet ollut tukenani silloin kun minun elämä romahti,olet esimerkki siitä mitä on luottaa ja uskoa Jumalaan,ja hänen voimaansa,kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.

    VastaaPoista