torstai 30. huhtikuuta 2009

Me keräilijät

Anita on sopivasti yövuorossa ja vappuaaton juhlinta kadun toisella puolen olevalla Harjun rinteillä on villeimmillään. Mikäpä tähän on istahtaa taas muutamaksi minuutiksi veivaamaan ajatuksiaan.

Nuoriso- ja vähän varttuneenpikin väki näytti jo alkuillasta kulkevan kantamuksineen. Puolityhjät tölkit ja pullot lentelivät metsikköön. Liki samassa junassa kulkee vuosi toisensa jälkeen ihmisiä jotka kiireen vilkkaa haalivat hylätyt pullot ja tölkit reppuihinsa. Hyvä niin, sievoiset summat tienaavat ja luonto siistiytyy jo ennen aruingon nousua.

Noista keräilijöistä tuli mieleeni kuinka meissä kaikissa taitaa asustaa sisällä pieni sellainen. Kuka kerää sitten mitäkin omaksi harrastuksekseen. On sanottu, että keräilijä on jäänyt lapsuudessaan jotain merkittävää vaille, jota hän sitten täyttää loppu elämänsä. Enpä oikein tiedä, sillä siinä tapauksessa taitaa kaikilla olla jotain velkomista ja toisaalta mitä siitä jos nauttii harrastuksestaan niin olkoon se sitten lapsuuspuutosten paikkaamista.

Omasta lapsuudestani muistan kun aurinko näin keväällä sulatti tienpenkat ja alkoi maa sulamaan, niin kyllä sitä tehtiin pitkiä pyöräretkiä silloisen 4-tien, nykyisen 9-tien varteen. Jos jotain mielenkiintoista oli löytyvinään, niin kyllä se piti aina arvioida. Kaikkea tuli keräiltyä, tulitikkuaskin kansista, pullonkorkkeihin. Noilla reissuilla me jossain vaiheessa velipoikien kanssa kilpailtiin paperilapuille harvakseltaan ohi ajavien autojen rekisterinumeroiden keräämisessä. Valtaosahan niistä alkoi X-kirjaimella, sillä mustapohjaisten kilpien ensimmäisestä kirjaimestahan tunnisti kyseisen auton kotiläänin. Ihmettelin aina, mitä yhteyttä äksällä oli Keski-Suomeen? En siihen koskaan vastausta kyllä saanutkaan. Seuraavaksi eniten oli sitten hoota ja veetä. Hämeen- ja Vaasan-lääni kun olivat seuraavaksi lähinnä. Mistähän muuten johtuu, että ainakin me miehet taidamme muistaa nuo lapsuuskotiemme autojen rekisterinumerot paremmin kuin nykyisten ajokkiemme?

Yhdessä vaiheessa keräsin sydämen palolla Ristin Voitto lehtiä. Niitä oli jo melkoinen vuori ruokakomeromme nurkassa, kunnes äitini, vaikka perushelluntailainen olikin painosti hävittämään ne johonkin. Jospa olisin sieltä asti lehdet taltioinnut niin nyt niitä olisi jo neljän vuosikymmenen ajalta ja eivät ihan pieneen ruokakomeroon mahtuisikaan. Enpä arvannut silloin kuinka läheiseksi moinen lehti, tahi lehteä kustantava toimitalo vielä elämässäni tulisi. Niin, kukapa sitä polkujansa ennalta aavistaisi.

Aikuisiässä aloittamani filatelian harrastus näyttäisi olevan sellainen joka ottaa iän mukana vain vahvemman otteen miehestä. Tässä sairauden vaiheissa olenkin miettinyt, että harrastuksilla, jotka kykenevät irroittamaan ihmisen melko tyystin arjesta taitaa olla uskomattoman suuri terapeuttinen vaikutus. Olen yli parinkymmenen vuoden ajan keräillyt kotimaisia FDC. eli ensipäivän kuoria. Ne ovat aina uuden postimerkin ilmestymispäivän leimalla varustettuja postilaitoksen painattamia kuoria. Sinällään lapsekas keräyskohde, mutta varsinkin vanhemmat kuoret vastaanottajineen, lähettäjineen ja eri paikkakuntineen ovat melkoinen historian kirja. Jos elonpäiviä ja keräilyn paloa riittää, niin seuraavana tuleekin sitten Avenananmaa, jonka postimerkkihistoria alkaakin muistaakseni vasta vuodesta 1984.

Harrastuksen yksi olennainen osa on myös kaikki muu filateliaan liittyvä toiminta paikallisene kerhoineen. Siellä jos missä saa olla ihan oma itsensä, niin kuin muissakin vastaavissa harrastekerhoissa. Eilen taas kerhossa käydessäni minua kieltämättä hymyilytti, kun kaksi aikuista miestä tutki yhteisellä suurennuslasilla vanhaa postikorttia ja pähkäilivät oliko kortissa näkyvä rakennus talli vai venevaja? En tiedä kumpi kortista löytyi ja kumpi oli onnellinen löytäjä, mutta rakennusta monin verroin tärkeämpää olikin lapsen kaltainen yhteinen innostus. Kerhon kautta minäkin kokoelmaani nykyisin täyttelen. Keräilykohteita ja vaihtoehtoja näyttää filateliassakin löytyvän ihan lukemattomia.

Ei se varmaankaan paha asia ole jos me tunnistamme ja tunnustamme itsessämme asustavan keräilijän. Vertaisin sitä mielelläni mihin muuhun elämyksiä ja intohimoja tuottavaan harrastukseen tahansa. Toinen tuunaa vanhoja autoja siinä kun toinen soittaa pianoa, tai harrastaa teatteria, laulua tai yhdistystoimintaa.

Kun saan käsiini postimerkki-, kortti- tai kuorinivaskan, niin enpä minäkään silloin muuta näe tai kuule.

Turhuuksien turhuus, taitaisi sanoa Saarnaaja, kaikki on turhuutta - vai onko sittenkään?

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Uskaltaudu ulos

Eilen ilmestyneen RV-lehden pääkirjoituksessa haastoin kaikkia kristittyjä yksimieliseen rukoukseen. Maamme henkinen ja hengellinen tila tarvitsee täydellisen muutoksen. Me jotka uskomme Jumalaan ja Hänen läsnäoloonsa olemme parannuksen paikassa. Hengelliset arvot ovat täysin pilkan ja kaiken suvaitsevaisuuden nimissä poljettu suohon. Eihän se näin voi, eikä saa olla. Sinä joka luet tätä blogia, päätä omassa itsessäsi käydä rukoilemaan totisella mielellä hengellistä murrosta tähän maahan. Etsi itsellesi rukoustoveri tai muutama. Parempi jos saat kotiseurakuntasi tähän rukoukseen mukaan. Se, että meillä on yksi ja sama päämäärä ja etsimme sitä yksimielisesti, niin siihen on luvattu siunaus. Näin uudentestamentin ensimmäinen seurakunta menestyi.

Eilinen Pyhän Hengen-ilta oli tosi vahva ja uskoa antava kokemus. Väkeä oli enemmän kuin normaalisti meidän rukousilloissamme, mutta näkyni on, että kuukauden päästä kun pidämme seuraavan vastaavan tapahtuman, niin joukkomme tuplaantuu. Henkilökohtaisesti minua ilahdutti, kun siunasin erästä henkilöä joka odotti Pyhän Hengen täyteyttä, niin välittömästi rukousta alkaessani, häneltä alkoi tulla ne apostolienteoissa esiintyvät niin tutut, uudet, vieraat kielet. Olimme muutoin toteuttaneet rukouspalvelun pienryhmissä joka toimi todella hienosti, kiitos Armi Hintikan ja rukouspalvelijoiden.

Referoin hiukan illallista puhettani, kun itse siitä niin kovin innostuin.

Abram tuskaili Jumalalle sitä kuinka lupaus jonka hän oli jälkeläisistä saanut vain viipyi ja viipyi. Jumala oli tekemässä hänen kanssaan liittoa, mutta masentunut Abram valitti Herralleen, että mitä tämä minua hyödyttää, minulla ei ole jälkeläistä ja minut periikin vain palvelijani. Jumala kutsui miehen ulos laskemaan taivaan tähdet(1Moos.15:1-6).

Meillä on itse kullakin omien asioittemme henkinen talo. Abramilla se saattoi olla erämaaoloihin sopiva teltta, mutta meidän talossamme on ainakin kolme kerrosta joiden välillä seilaamme. On normaali asuin - arkisten asioiden - kerros, jossa vietämme pääsääntöisesti aikaamme. Jokaiselta löytyy kellari, johon myös pakenemme, puotamme tai meidät pudotetaan aika ajoin. Mielemme vain masentuu elämän kuormien ja taakkojen alla. Toisilla nuo kuormat ovat pienempiä ja toisilla taas sitäkin suurenpia, mutta kyllä tuo kerros on meille kaikille tuttu. Joskus taidamme kaivaa vielä monttua senkin pohjaan, mihin paeta. Jokaisella meillä on myös ullakkotila, johon kiipeilemme aika ajoin hyvien tunteittemme ja kevyen mielemme kanssa. Näiden kerrosten väliähän se meidän tunnemaailmamme itse kutakin kuljettaa. Toinen viettää enemmän aikaansa kellarissa, joku asuu taas koko ajan arkisen tasaisissa oloissa, kun meistä taasen joku onnistuu viihtymään ylimmässä tunnehuoneistossaankin.

Varsinkin kellarivaiheen ihminen tarvitsee valoa elämäänsä. Ystävät, seurakunta ja oma mielikin onnistuu ohjaamaan aika ajoin vetämääm ikkunaverhot sivuun ja katselemaan ulkona näkyviä maisemia. Saatammepa availla jopa tuuletusluukua aistiaksemme ulkoilman raikkauden.

Mutta niin kuin Abramille kuului käsky astua ulos, niin myös Jumalan Pyhä Henki rakkaudessaan rohkaisee sinua avaamaan oman asioittesi talon oven ja astumaan kynnyksen yli ulos. Se ei ole helppoa. Tiedän sen tarpeeksi hyvin menneiden kuukausien jälkeen. On totisinta totta kuinka ihminen tarvitsee aikaa ja paikkaa missä saa käydä omaa ahdinkoaan lävitse. Siitä vaan pyrkii muodostumaan meille koti, paikka jossa itkemme, antaudumme kipumme valtaan ja lamaannumme enemmän tai vähemmän toimettomaksi. Se on toisaalta turvallista, mutta niin perin ahdistavaa. Jumalan mahdollisuudet eivät tunnu uskottavilta ja tuska saa hallintavallan kohteestaan.

Mutta nyt kuitenkin Hän rohkaisee sinuakin jättämään kipujen loukkosi ja ottamaan ratkaisevi askeleita Hänen itsensä suuntaan. Miksi Abram kutsuttiin ulos? Jumala halusi näyttää hänelle taivaan tähdet ja vakuuttaa, että niin monta kuin niitä on, niin monta on sinulla jälkeläisiä. Eikö jokainen tähti, eli jokainen jälkeläinen ollut todistus lupauksesta. Abram uskoi ja Jumala hyväksyi hänet otolliseksi uskonsa tähden. Raamattu tuikkii noita lupauksen tähtiä sinullekin tuhansittain. Hän ei hylkää sinua, antaa sinulle oman rauhansa. Vaikka koko maailma horjuu hän ei sinua jätä vaan on seisova viieisenä tämän maan multien päällä. Hänelle on annettu iankaikkisen elämän sanat, Hänellä kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hänessä meillä on iankaikkinen elämä jne. jne.

Olen astunut itse nyt tuosta ovesta ulos ja vaikka tiedänkin vielä palaavani sinne monta monituista kertaa, niin saan levätä luottamuksessa, että Hänen minulle varaamat lupaukset kestävät. Toivon sydämestäni, että sinä saisit saman ulkoilman raittiin tuulahduksen tunkkaiseen kipujen sydämeesi. Se synnyttää riemastuttavan elämisen halun.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Saarnamiehen taivas

Tällä kertaa kirjaelen jotain omista hengellisistä kokemuksistani, joten jos koet ne vieraaksi tai ne eivät muuten vain kiinnosta, niin voit suht hyvällä omallatunnolla jatkaa matkaa ja odotella seuraavia tarinoita.

Jumalan läsnäolon tunteminen on ihmisen tärkein asia, varsinkin saarnamiehelle, jonka elämäntehtävä on välittää Jumalan tahdon tietämystä eteenpäin.

Mutta kun se ei vain ole niin kovin yksinkertaista ja helppoa - siis pysyä Jumalan läsnäolossa. Ja sen ymmärtäminenkin ottaa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Emme taida olla Moosesta nopeaoppisempia - sittenkään.

Minun vahvimmat kokemukseni kyseiseen asiaan liittyvät uskoontuloni ja Pyhän Hengen täyteyden kokemisen jälkeen siihen kun Jumala kutsui minua henkilökohtaisesti valtakuntansa työhön, sekä myöhempään vaiheeseen, jossa Hän vahvisti tuota kutsuaan.

Tuo myöhäisemmän vaiheen prosessi on se, joka minua nyt kirjotuttaa.
Olin ollut saarnamiehenä jo lähes kaksikymmentä vuotta. Asuimme sillon perheenä Vaasassa ja palvelin sikäläista hellutaiseurakuntaa. Niin seurakunnassa, kuin minun omassa elmässänikin oli takana melkoisen tiukat henkiset ja hengelliset koettelemukset. Prosessiin liittyi myös kokemus jossa olin saanut olla kahden nuorehkon henkilön ystäväpiirin kanssa rukoustaistelussa heidän läheistensä vakavan sairastumisen vaiheessa. Rukouksemme ja totinen odotuksemme oli, että Jumala ilmestyy heidän elämässään parantaen heidät. Mutta meidän murheeksemme Jumalan näkikin asiat toisin ja päätti kutsua heidät tykönsä.

Muistan kuin eilisen päivän, kun sain tiedon tämän toisen henkilön kuolemasta, kuinka yksin autossa istuen Raippaluodon ja Gerbynrantatien risteyksen liikennevaloissa ääneen totesin, että en todellakaan pysty enää esittämään yhtään rukousta rairaan ihmisen puolesta. Olin pitkällisen myötäelämisen jälkeen sydänjuuriani myöden pettynyt Jumalaan ja itseeni kun olin suostunut uskomaan tervehtymisen ihmeeseen.

En muista tarkalleen kuinka kauan tästä vierähti aikaa, mutta elelin melkoista sielun ja hengen mylläkkää, etsin itseäni, jumalallista totuutta ja kuinka tämä kaikki ylipäätään pelittää. Yksi elämän merkittävimmän kokemuksen sain sitten kokea tämän kaiken keskellä taaskin yksin autossa ajellen. Tällä kertaa Vaasan ja Vöyrin välillä, siis aika liki tunnetuimman suomalaisen saarnamiehen Niilo Yli-Vainion kuuluisaa Härmän mökkiä. Nimitän tätä kokemustani tässä nyt "saarnamiehen taivaaksi". Nimittäin kyse oli Jumalan Pyhän hengen puheesta, jonka ensi kertaa kuulin puhuttuna korvaani sanomattomilla sanoilla. Se on vaikuttavuudessaan enemmän kuin minkään äänialan ihmishuuto tai kuiskaus. Jumalan vakuutti minulle sanoin, että Hän rakkaudessaan on minun koko elämäni Herra. Hän avasi samalla ymmärrykseni käsittämään, sen kuinka minun koko elämäni kaikkineen ongelmineen, tavanomaisuuksineen, iloineen, ihan kaikkineen on paketoitu yhteen ja se paketti on prikulleen Hänen kädessään ja hallinnassaan. Kysymys oli hyvin yksinkertaisesta oivalluksesta. Oivalluksesta joka ei ole muuttunut eikä muutu edes iankaikkisuuteen astuttaessa,ellen itse tietoisesti valitse toisin. Koin tunnemaailmassa sellaisen vavistuksen ja Pyhän Hengen persoonallisen lähelle tulemisen, jota en ollut koskaan osanut edes aavistella. Pyhän Henki teki Kristuksesta persnooallisesti totta minulle. Saatoin keskustella ja kuunnella Hänen ollessa liki, kuin kosketeltavana todellisuutena. Hän alkoi hoivata ja ohjata minua siinä rakkauden ihmeellisessä, vahvassa läsnäolossa.

Tämän kokemuksen siivittämänä koin itse kertakaikkisen muutoksen omassa toiminnassani ja se näkyi myös melko pian seurakuntaa ja varsinkin sen rukouselämää virkistävänä kokemuksena. Siihen liittyen oli toinen taivallinen kokemus, kun järjestimme ensimmäisiä Kristus on keskellämme-rukousiltoja seurakunnassa. Istuin toimistossani valmistautumassa kokoukseen ja kun kello lähestyi H-hetkeä, niin väkeä alkoi tulla kaikista kolmesta suunnasta kohden Asemakadun rukoushuonettamme. Kun seurailin tuota ihmismäärää ikkunan takana, minut valtasi liikutus, kun tajusin, että tämä on sitä Jumalan itsenä työtä jonka Hän vain voi synnyttää.

On olemassa tärkeitä ja vielä tärkeämpiä asioita myös Jumalan valtakunnassa. Nämä vähemmän tärkeät rajoittuvat monelta osin seurakunnan ja valtakunnan rakenteisiin kohdistuvina tukitoimintoina. Niitä tarvitaan kristusruumiin rakentamiseen, niiden hoito ei ole moitittavaa, vaan päinvastoin. Mutta kun astumme tilanteisiin jossa Hän, kaikkivaltias itse käy meitä herättelemään ja ravistelee tavalla tahi toisella, niin tavallisesti asiat priorisoituvat. Minulle kävi tuolloin noin ja minulle on käymässä toistamiseen noin.

Availen oman luukkuni akkunaverhoja katsellakseni ja kuullakseni Jumalan valtasuuruutta. Henkeni elelee taasen saaranmiehen taivaassa.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Lähtöruudussa

Kesäinen on tunnelma, koneen näytöllä mittari osoittaa +17 asteen lämpöä. Todella hienoa kun lämpöaalto herättelee luonnon ja meidät jäyhät suomalaiset.

Hyvät työntekijäpäivät Kokkolassa takana. Ilmeisesti onnistuimme ihan kohtalaisesti palautteesta päätellen. Tarvetta seurakunnan vastuuhenkilöiden kouluttautumiseen on todella olemassa, sen keskusteluissa esiin nostetut tarpeet todistivat. Kangasojan Matin kanssa on ollut hienoa tehdä jo useammassa koulutuksessa yhteistyötä. Matti toimii Länsisuomen lääninhallituksen sivistysosastolla Jyväskylän alueyksikön ja yleissivistävän koulutuksen tulosalueen päälikkönä. Hänellä jos kenenellä on rautainen ammattitaito strategisen suunnittelun ja johtamistaidon kehittäjänä. Vuosien ajan hän on antanut vapaa-ajastaan suurenmoisen panoksen helluntaiherätyksen monien yhteisöjen strategioiden luomiseen ja seurakuntien johdon koulutukseen. Olen saanut kunnian olla hänen "oppipoikanaan" jo useamman vuoden ajan. Yhteinen kokemuksemme oli jälleen kerran mahtavaa, kuinka luentomme täydensivät toinen toistaan.

Ainut pieni harmistus, kun entinen seurakuntani Vaasa kunnostautui kovin poissaolollaan. Ennakko-odotukseni kun oli moikata vanhoja tuttuja taas oikein urakalla. Onneksi Tillanderin Reima pastoreiden rinnalla oli vastuullinen ja aktiivisesti keskusteluissa mukana.

Vaikka käytävä- ja kahvipöytäkeskustelut osaltani menivätkin sairaudentilastani esitettyjen kysymysten vastailemisiin, niin eipä ollut enää sosiaalista painetta avata yleisölle itseään. Sain rauhassa paneutua päivän asioihin ja kokea olevani terveellä tavalla sairas terveiden joukossa.

Tänä aamuna sain vihdoin blogini parin ensimmäisen kuukauden ajalta työstetyn printtiversion käsikirjoituksen omalta osaltani lopullisesti eteenpäin. Muutaman kymmenen sivun mittainen "Lähtöruudussa" kirjanen on tarkoitus saada kesäkuun alkupuoliskolla painosta. Tottahan sitä on hiukan muokattu tästä perin puhekielisestä blogitekstistä, mutta taatusti vain parenpaan suuntaan. Jo tässä vaiheessa uskallan ihan itsekin arvioida, että taidamme onnistua saamaan siitä sellaisen, joka tullee vielä tuottamaan lohtua monelle apua etsivälle ihmiselle.

Sain viikolla kutsun 16.5 Helsingissä lähetysjärjestö Fida Internationalin järjestämän vammaistyön virikepäivän paneeliin, joka käsittelee yhteiskunnan ja seurakunnan välistä suhdetta eri muodoissaan. Paneelin osallistujalista on mielenkiintoisen arvovaltainen. Mukana on itävaltalainen lääkäri Johannes Fellinger, entinen vihreiden kansanedustaja Kalle Könkkölä, Helsingin kaupungin sosiaaliviraston vammaistyön päälikkö Tuula Poikonen ja vielä nimeämättömiä vammaisten edustajia. Puheenjohtajana toimii päätoimittaja Leevi Launonen. Minun osallani olisi tuoda paneeliin mukaan näkökulmia vammaisten huomioimisesta seurakuntaelämässä. Siinäpä taas yksi lisä ja mielenkiintoinen tilaisuus haasteineen.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Kesäkiekot alle

Hieman vajaan viikon loma lensi kuin siivillä, meille jo tutuksi tulleissa Suomenlahden rantamaisemissa. Olemme viettäneet samoilla mökeillä jo kaikkiaan kuutena vuonna eri mittaisia lomajaksoja. Useammasta keväästäkin on ja havaintoja siitä, kuinka kevään tulo kulloinkin edistyy. Yöpakkaset pidättivät tällä kertaa meren avautumista, toki alkuviikon kovat tuulet auttoivat kummasti asiaa. Tämä aamu oli tällä kertaa vasta ensimmäinen keväisen lämmin. Parasta on aina ollut tosi rikkumaton rauha, mitä nyt muuttolintujen moninainen ääntely, mutta sehän kuuluukin osana luonnonrauhaa.

Laura oli yhden yönseudun seuranamme ja Marika lastensa kanssa toisen yön. Sen vain papat tietävät, kuinka sielu on sykkyrällä kun saa kaksivuotiaan tyttären tytön kanssa tutkia muurahaispesää ja maisetella miltä se kusiaisenpissa onkaan lapsena omassa suussa kostutetusta tikusta maistunut. Ihan oli sama, muuttumaton kirpakka maku. Yhdessä kerättiin oravanruokaa - kuusen käpyjä - takan sytykkeeksi. Kylläpä työt ja sairaudet saivat hetkeksi huutia.

Niin pahalta kuin tuntuukin, niin pakko on myöntää, jopa parhaan lomafiiliksen keskellä, että mikään ei kuitenkaan ole niin kuin ennen. Varsin hiljaisimmista hiljaisimmat hetket nostattivat tunteita. Lasten leikkiä seuraillen huomasin kuivaavani kyyneleitäni, mihin lie ajatatukset kulloinkin karkailivat.

Pari iltaa sitten iltalenkillä seurasin tovin vierestä, kun Anita käänsi katsettaan pois ja kyyneleet valuivat noroina pitkin poskia. En pakottanut puhumaan, mutta läheisyys lienee sanojankin suurenpi apu, silloin kun tuntee syvältä toisen mielen. Eilen illalla kun taas puolestani valvoin pitkälle aamuyölle viimeistä iltaa tutussa mökissä, niin tunteet vain murtautuivat lävitse. Syynä suostumukseni arvelemaan vuoden päässä mahdollisesti olevaa paluuta, millaiset mahtavatkaan olla silloin tilanteet? Se vain herkisti, eihän sen niin tarvitsisi olla, mutta toisaalta olen tavattoman hyvilläni, että ne kaipaamani kyyneleetkin ovat löytyneet. Jos kaikki menisi hyvin, niin kuin taas kirkkaassa päivässä asiaa puntaroin, niin PSA-arvot ovat kurissa ja olen joko tulossa tai menossa säännöllisiin kontrolleihini. Eihän se sen kummempaa, mutta pimeässä isoakin miestä epätietoisuus itkettää.

Kokkolan työntekijäpäivät teettivät toki aiottua enemmän töitä, mutta huomenissa olen kuitenkin valmis siirtymään Suomen toiselle reunalle Pohjanlahden rannalle. Kesäkiekot pitää ehtiä sentään aamulla vaihdattaa autoon, kun taitaa sentään nyt jo vihdoinkin liukkauden uhka olla taakse jäänyttä.

Jostain syystä on muodostumassa tuntemus, että nämä saattavat olla viimeiset päivät, kun käyn mieluisasta seurakunnan johtamisesta, johtajuudesta, opettamassa. Olenkin aiemmin käynyt kolmessa muussa maakunnassa puhumassa vastaavan kaltaisilla päivillä, hiukan toki aina toisistaan erilaisilla teemoilla.
Tuntemukseni tulee yksinomaan siitä, että aikataulu ei oikein anna myöden. Valmistautuminen tallaisiin koulutuksiin on siksi aikaa vievää ja sitten itse tapahtumaviikonloppu päälle, niin pakko vain on jostain kieltäytyä, vaikka päivät ovat todella olleetkin antoisia myös itselle.

Tässä elämän vaiheessa henkeni elää välittömille tilanteille, jossa saan olla itse julistamassa apua, lohtua ja Jumalan läheisyyttä sitä etsiville ihmisille. Odotankin ensi viikon tiistain Pyhän Hengen illalta paljon. Olen vain itse halunut panostaa kyseiseen iltaan kaikella vakavuudella, millä vain ihminen voi ylipäätään latautua. Rukouksissa olen saanut aika rohkean kokemuksen siitä, että Jumalan tahto on herätellä tuntuvasti ihmisissä kasvavaa kaipuuta Hänen puoleensa. Tuska, murhe, kipu ja kaikkinainen voimattomuus on lamaannuttanut niin monet ja monet. Ilta tullee olemaan suuntaa antava minun kutsumukselleni.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Kevättä vastaan

Olen tänään aloittamassa ns. talvilomaani, jonka olen perinteisesti pitänyt aina näin viimeisillä huhtikuun viikoilla. Tänä vuona talvea on jatkunutkin lähes tänne asti. Nyt on hienoa paeta viikoksi Suomenlahden rannalle kevättä vastaanottamaan. Vaikka täällä keskeisemmässä Suomessa ei vielä tiedä tuleeko kesä vai ei, niin onneksi rannikolla saadaan jo nauttia lumettomista luontopoluista ja seurailla muuttolintujen vilkastuvaa paluuta. Tämä viikko on muodostunut minulle aina vuoden parhaaksi rentoutumisen hetkeksi. Ei kiirettä, täydellinen luonnon rauha, aamutuimaan pirteän ja raikkaan merellisen kevätilman virkistäessä joka solukkoa. Hengityskin on tuplasti hartaampaa. Ah, voisiko elämältä jotain parempaa odottaa, eipä juuri.

Kumma kyllä, aina lomaa edeltää lomasterssi. Minulle se tulee keskeneräisistä töistä, jotka on pakko saada "purkkiin" ennen kuin voi huuhdotuin aivoin astua autoon. Niinpä alkuviikko menikin töitä kiinni juostessa. Joudun toki joitakin töitäni kantamaan matkassani. Heti loman päälle odottaa nimittäin Kokkolassa pohjanmaan seurakuntien työntekijäpäivät, johon olen lupautunut osaltani puhumaan johtajuuden haasteista, vanhimmiston organisoitumisesta, rooleista ja vastuista. Olenpa ihan itse saanut valita aiheet, mutta kovin on materiaali vielä kesken. Eipä siihen tarvinne onneksi enää uhrata lomasta kuin yksi ilta ja yön seutu. On innostavaa mennä pitkästä aikaa maakuntaan, joka on Helluntaiseurakuntien määrässä Suomen suurin. Asuimmehan itsekin kymmenen vuotta Vaasassa ja monet vastuunkantajat tuttuja tuolta ajalta.

Tulevan blogikirjasen käsikirjoituksen tuuppaaminen eteenpäin oli vielä loman alla oma lisänsä. Kun selailin ensimmäisten päivien tekstejäni, niin olipa erikoinen ja aika sekava mieli. Paikottaen en tunnistanut teksteistä itseäni, kun taas toisin paikoin en pystynyt kunnolla lukemaan, kun teki vieläkin niin tavattoman kipeää.

Innostun aina kaikenlaisista tilastoista, tunnusluvuista ja käppyröistä. Olen seuraillut ihan mielenkiinnolla nyt tämän blogini liikennettä. Jos lukijana välillä kyselet mielessäsi, kuinkahan täällä kaltaisiasi riittää, niin tässä vähän väliaikatietoja.

Viime maanantaina tuli kolme viikkoa siitä kun olen analytics-ohjelman avulla saanut seurata sitä itse. Yksilöityjä kävijöitä ko. aikana on ollut 1013, jotka ovat käyneet 2954 kertaa ja lukeneet vieraillessaan 7401 sivua. Mielenkiintoista on todeta, että vierailijoita on kaiken kaikkiaan 17 maasta ja Suomesta 62 paikkakunnalta. Valitettavasti kaikki tiedot eivät syystä tai toisesta ainakaan Suomesta alueellisesti kirjaudu muistiin, joten lukemat saattavat olla vielä tuntuvasti isommat. Mutta tuollaisenaankin melko globali, mukaansa tempaavan innostava, mutta haasteellinenkin seurakunta.

Eli viikon kuluttua j.H.s poikkeilen taas kirjailemassa tänne jotain. Loma-ajan tapahtumat tallentelen ihan siihen tuttuun perinteiseen päiväkirjaani. Jos mahdollista, niin ethän unohda meitä poissa olevanakaan, sillä monin verroin enemmän sieluni kaipaa kuitenkin Jumalan tuulia, kuin vapauttavaa suomalaista kevätaamua.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Jyp ja Kepu

Jos eläisin jääkiekolle, nyt olisi erityisen hienoa olla jyväskyläläinen.

Aiemmin todettuna, pidän penkkiurheilusta, mutta lähinnä kotisoffalta käsin. Hieno oli Jypin turnee, kieltämättä, mutta en kuulu niihin jotka maksua vastaan ratki rinnoin ilta toisensa jälkeen vaeltaa halleille huutamaan äänensä käheäksi. Siellä kun on kylmä ja kovat penkit. Kyllähän urheilutapahtumat tarjoavat sitä yhteisöllisyyttä parhaimmillaan, mutta mustan lätkän perässä korvaan estoitta kiljuva ja kuolaava lauma ei sitä minulle kuitenkaan riittävästi tyrkytä.

Sitäkin tarkkaavaisemmin olen seurannut kirjoittelua Jypin tuhkimotarinasta. Joukkue roikkui vielä pari vuotta sitten sijoilla 10-12, mutta perusteellisen heräämisen kautta ollaan nyt tässä. Seuran johto teki oikeaan aikaan oikeita valintoja, joko seura olisi näivettynyt vailla menestystä tai sitten otettiin riskit oikealla strategialla. On ollut hieno lukea kuinka ratkaiseva merkitys onkaan hyvällä ja määrätietoisella strategialla, joka on edellyttänyt myös melkoisia riskinottoja. Kun asiat tehtii oikein, niin tulosta alkoi syntyä - kahdessa vuodessa nousu pohjalta Suomen parhaaksi on suuri saavutus.

Pelitapaan sitoutuminen, kurinalaisuus, tasapainoisuus ja roolitus siinä kuuleman mukaan Jyp:n mestaruuden taktiset kulmakivet. "Koko joukkue oli valmis noudattamaan sovittua pelitapaa tinkimättä, se oli äärimmäisen sitoutunut." Arvioi strategiavelho Hannu Aravirta päivän Keskisuomalaisessa. Valmentaja Dufa saa kehuja pelitavan opettamisesta ja joukkueen roolittamisesta. Kaikesta kuulema näkee kuinka pelaajat osaavat joukkueen pelitavan täydellisesti ja sitä ylistetään myös kurinalaisinpa joukkueena.

Olisikohan Jypin taktiikassa ja sen noudattamisessa jotain opittavaa muillakin pelikentillä?

Politiikka ei näytellyt lapsuuteni kodissa kovinkaan suurta roolia. Maaseudulla kun asuttiin, niin Suomen Keskustapuolue oli kuitenkin se jota vanhempani sitoutuneesti kävivät äänestämässä. Olihan puolue aidosti maanviljelijöiden asiaa ajava ja muutenkin sillä oli arvot kohdallaan - vielä silloin. Sen minkä äidinmaidossa imee aatteesta kuin aatteesta, se saa erityispaikan päänupissa, en toki muista milloin olisin ääneni antanut kyseiselle puolueelle. Tunnen lukkarinrakkautta tai suku-sellaista myös puolueeseen U.K.K.n kautta, sillä hän oli sentään maamme politikoista se suurmies ja sattuu olemaan äitinsä puolelta myös Pylvänäisiä.

Valitettavasti nyt kyseisellä puolueella ei mene ainoastaan kannatusluvuissa heikosti, vaan arvot ovat täydellisesti kateissa. Eurovaaleissa keskustalla on ollut tuskaa löytää tarpeeksi vetovoimainen ehdokas. Eilen he löivät kuulema pöytään jokerikortin kohupotkut Lapin Kansasta saaneen toimittajan Johanna Korhosen. Potkujen syyksi epäiltiin naisen kanssa rekisteröityä parisuhdetta. Asiasta on oikeusprosessi vielä meneillään.

Korhonen kommentoi puoluevalintaansa:
- Minusta on merkittävää, että puolue, joka on mielletty näin, uudistaa itseään ottamalla aktiivisesti kantaa tasa-arvoon ja ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta.
Europarlamenttiin yltäessään Korhonen sanoi haluavansa paneutua mm. työelämä- ja tasa-arvo-asioihin.

Hyvästi keskusta ja keskustan arvot.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Unelmat elävät

Eipä pääsiäinen ollutkaan ainakaan täällä Keski-Suomessa niin aurinkoinen kuin säätieto antoi ymmärtää, toki lumet kummasti katosivat.

Ei ollut minunkaan pääsiäinen ihan niin aurinkoinen kuin olisin toivonut. Ilmeisesti tuo lääkitys pitää mielialan matalalla silloin kun on pitääkseen. Sivuvaikutukset ne sen kuin vain vahvistavat vaikutustaan ja poissa olleet kivutkin hiukan näyttäytyivät. Mutta tämän kanssahan nyt vain elellään ja se siitä.

Onhan tutkittua ja tunnustettua se kuinka ihminen jolla on unelmia selviää elämän haasteita monin verroin menestyksellisemmin kuin sellainen, jolta nuo haaveet puuttuvat. Kun unelmat sammuvat, niin elämänhalu ja sen saattelemana myös elämä sammuu. Tiedämme, että vuosikausia vankeudessa viruneet ihmiset ovat pitäneet itsensä ja vankitoverinsa hengissä unelmoimalla siitä mitä he tulevat olemaan vankeusajan jälkeen. Ihmisen sisäinen palo on merkillisen vahva voimaannuttaja.

Minulla itselläni oli nuoruudessani tosi vahva palo hengelliseen kutsumukseeni nähden. En tuolloin vielä ollut ilmaissut yhdellekkään ihmiselle omasta kutsustani, kun en oikein ymmärtänyt mitään sellaisesta, mutta haaveilin yötä päivää siitä mitä ja kuinka tulisin toimimaan. Luin silloin tosi paljon kirjoja jotka sytyttivät minussa lisää intoa. Väänsin silloin arkisia hommia pienellä maatilkullamme, mutta ajatukseni olivat jossain ihan muualla.

Kun sitten jäin keväällä -78 nuorena kaverina tähän evankeliumin työhön, niin samalla palollahan sitä alkuun painettiin menemään ja ihmeteltiin kun niin kovin harva innostui asiasta. Työ seurakunnassa olikin aika arkista puuhaa. Haaveet eivät pitkälle elättäneet. Mutta ristiriita oli välillä melkoinen, kun ei oikein tiennyt olivatko unelmat olleet ihan vain omia ja olisiko niissä ollut jotain jumalallistakin.

Kun vuodet osoittivat sen kuinka paljon tällä hengellisellä kentällä on matkassa omien unelmien miehiä tai naisia ja heidän touhunsa sammui kuin saunalyhty, niin täytyy rehellisyyden nimissä sanoa, että minulla on ollut melkoisia kyynisyyden jaksoja. Ei ole ollut helppo aina erottaa mikä on ihan aitoa Jumalan Hengen vaikutusta ja mikä taas sitä ihmisten omaa sielua. Kumpaakin on riittänyt, en kyllä pysty päättelemään kumpaa loppujen lopuksi enemmän. Toki se mikä on kestänyt on osoittautunut aidoksi Jumalan työksi, siitä olen suuresti kiitollinen.

Hyvin nöyränä tutkin nyt itseäni. Kun sairaus stoppasi minut, unelmat pomppasivat kuin tyhjästä, olin haudannut ne jo kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt nuo nuoruuden haaveeni palautuvat yksi toisensa jälkeen mielikuviini, enkä yhtään vastustele, koska lähes kaiken muunhan minä olenkin jo tässä elämässä kokenut. Vaikuttaa siltä, että sisäinen intohimo hengellisiin voittoihin on elinvoimaa sieluuni pumppaava moottori.

Tämä nostattaa monia, monia kysymyksiä joita vatvon ja vatvon, mutta mikä onkaan nautinnollisempaa kuin pyöritellä rukouksissa sitä mikä on ainut ja tärkein asia maailmassa - Jumalan tahto itseesi nähden.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Aurinkoista pääsiäistä!

Edellisessä blogissani tuskailin maamme hengellistä alennustilaa.

Sain vastauksen nopeammin ja lähempää kuin osasin odottaakkaan.
Tämän kiirastorstain aamun Keskisuomalainen uutisoi sopivan näyttävästi Jyväskylän Luterilaisen seurakunnan uutta strategiaa vuosille 2009-2010. Uutinen oli otsikoitu "Rohkeasti hengellinen".

Jväskylän seurakunta on noin 100.000 jäsenellään maamme suurin seurakunta, kun se yhdistyi vuoden vaihteessa yhteen maaseurakunnan kanssa.

Kirkkoherra Jukka Keskitalo esitteli kyseisessä kirjoituksessa heidän strategiaansa rohkeasti evankeliumin ja ihmisten saavuttamisen puolesta. Hän muistuttaa myös, että kirkon on pakko terävöittää sanomaansa.

Rohkean hengellisyyden Keskitalo määrittelee Paavalia lainaten, että kirkko ei häpeä evankeliumia, joka on Jumalan voima ja jatkaa: Kirkon ydinsanoma kiteytyy pääsiäisessä. Jeesus kuoli ristillä meidän edestämme, nousi ylös kuolleista ja voitti kuoleman. Se ei ole vain teoria. Siksi meillä on syntien sovitus ja toivo.
Hän toteaa myös, että seurakuntalaiset eivät odota työntekijältä puolivillaista sosiologista analyysiä, vaan hengellisen todellisuuden tuomista ihmisten arkipäivään ja vastauksia ihmisiä kautta aikain vaivanneisiin kysymyksiin: kuka olen, minne menen ja mistä olen tullut.

Ai että tekee hyvää! Olen kuulevinani noissa Jukan sanoissa rohkeaa, jopa hengellistä radikalismia elävän evankeliumin puolesta, joka tulee herättelemään seurakuntia. Voi kunpa kaikki muut kirkkoherrat ja pastorit seuraisivat seurakuntineen - luen tähän myös itseni - koko Suomen suurimman seurakunnan ääntä.Olen oikeastaan hiukan ylpeä saadessani tehdä läheistä yhteistyötä Keskitalon kanssa. Uskon, että nyt julkituodulla strategialla on merkittävä vaikutus jo ennestään hengellisesti vireälle Jyvässeudulle ja toivottavasti se herättelee laajemminkin maamme hengellisiä päättäjiä. Tällaista ääntä tämä maa tarvitsee tervehtyäkseen henkisesti, moraalisesti ja hengellisesti.

Tarvitsemme todella tervävöitymistä ja ravistelua, sillä evankeliumi on Jumalan voima. Onkohan tuo voima oikeasti peitossa niiden tähden, jotka eivät usko, kuten Paavali toteaa? Kunhan emme vain olisi itse uskovina kätkeneet voiman evankeliumia kaiken muun toisarvoisen alle, emmekä enää olekaan julistaneet kirkkauden evankeliumia, kuten Paavali.

Onneksi toivoa on näköpiirissä.

Puolestani toivon nyt aurinkoista ja todella Jumalan siunaamaa toivorikasta pääsiäisen aikaa kaikille. Minulla se meneekin työn merkeissä, mutta ehdimme suunnitelmissamme toki piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalan kunnailla.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Rukoukseni

Tulin pari tuntia sitten Karolan Mikan juotamasta Laula kanssamme illasta. Tilaisuus oli lähtölaukaus täällä Jyväskylässä elokuussa pidettävään koko kansan yhteislauluhetkeen. On hieno konsepti joka vaikuttaisi toimivan ja mikä ilmiö Mika onkaan yleisön edessä. Ei tuollaista vapauden riemua löydä mistään, mitä tuo mies mainiolla esityksellään saa aikaan. Mielenkiinnolla odottelen myös tältä osin kesää.

Olen taas tänään saanut olla liki koko päivän puhelimessa. Yhteydenottoja on tullut tutuilta ja vähemmän tutuilta, lisäksi muuta viestintää on riittänyt.
Erityisesti parin perheenäidin sähköpostiviestit vetivät vakavaksi. Muistan heidät molemmat aivan ensimmäisistä seurakuntapaikoistani, jolloin he olivat teini-ikäisiä tyttöjä. Toisen olen saanut heistä myös kastaa. Noista vuosista on aikaa yli 25 vuotta. Nyt he ovat tahollaan aviossa. Mutta tämä yhdistävä kärsimys, kuinka todellinen se onkaan. Kummankin perheessä on vierraillut tämä pelottava tauti, syöpä. Se on varjostanut ja raastanut heidän elämäänsä. Toki molempien heidän viestinsä huokui aivan mieletöntä rohkeutta ja valoa. Olin syvästi liikutettu lukiessani näitä posteja.

Kun näillä aatoksissa kuuntelin Mikan loistavaa esitystä ja sitä toivoa mikä lauluista välittyi, en voinut olla vaipumatta rukoukseen sieluni sopukoissa. Haluaisin huuta ja näyttää koko maailmalle millaisessa valheessa tämä läpi mätä ja kärsivä ihmiskunta vetelee tuutimalullaansa. Jokaisen ihmisen perhepiirissä on aivan varmasti joku syvästi ahdistunut ihminen. Mistä he saavat lääkityksen vaivaansa? Onko ihmiskunnalla oikeasti toivoa?

Mikä tätä kristikuntaa vaivaa? Hengelliset piirit keskustelevat milloin mistäkin kyseenalaisesta ja sille kuulumattomista jutuista. Sama laittomuus, mikä koko yhteiskuntaa vaivaa tulee ihan turhan liki. Vai mitä muutakaan viime aikaiset keskustelut ja suvaitsevuuden nimissä ajetut asiat ovat?

Olen oikein lukemalla lueskellut ajatuksella lehtien verkkosivuja. Kun haluaa nähdä kuinka tyhjää ja joutavaa viihdettä ihmisille syötetään, niin kyllä tulee tosi pahalle mielelle. Mitä turhanpäiväsempi juttu löytyy, niin sen suuremmat otsikot. Sanoisinko, että sairasta.

Meillä uskovaisilla on todellinen toivo, vai onko? Missä ihmeen kolossa ja maan uumenissa me oikein majailemme. Sielä minäkin olen yhtenä ollut. Mutta nyt vaan alkaa tuntumaan, että minulle tämä hiljaiselo taitaa riittää, siksi hyvän otoksen olen postia saanut.

Kuten olen sen tuhannesti todennut, minut on pysäytetty. Olen löytämässä tuossa toivossa olevan todellisen valon, joka voi vielä kääntää yksilön, mutta koko yhteiskunnankin kohtalon. Rukoilen koko sydämestäni ja ei kun rukoilen, että saisin tulla täytetyksi Pyhällä Hengellä, enemmän kuin koskaan ennen. Muistan kuinka joskus Vaasan hegellisesti virkeimpinä aikoinani rukoilin, että haluan saada Jumala sinun osallisuuttasi enemmän kuin kukaan koskaan! Se oli aika mielenkiintoinen rukous, mutta ilmeisesti melko harvinainen. Tämän elämäni stop merkin takana tätä on hyvä opetella jälleen rukoilemaan. Se saa aikaan hienon uskon kutinan sisälläni.

Tänään ilmestyneessä RV-lehdessä oli sitten Launosen Leevin tekemä juttu sairaudestani ja tästä tavastani käsitellä sitä täällä blogissa. Alun kolmatta sataa käyntiä ja yli seitsemän sataa kertaa sivuja on päivän aikana selattu. En voi muuta kuin sydämestäni toivoa, että mahdollisimman moni lukija saisi edes pienen valon pilkahduksen omalle kohdalleen. Se on nöyrin rukoukseni.



maanantai 6. huhtikuuta 2009

Mielenkiintoista!

Vieraillessani viime viikolla syöpäyhdistyksen Heimoveljissä, niin illan puheenjohtaja kysäisi minulta, uusi kun olin, että joko ensimmäiset hiet on otettu? Kokemus oli vielä silloin kokematta, mutta nyt tiedän mitä on kun hormonihoidon sivuvaikutuksena pääsee osalliseksi ns. "kuumista aalloista". Toki ei nämä vieläkään pahoja ole olleet, mutta ihan tarpeeksi kiusallisia, kun yöllä heräilee hikisenä tai päivällä saa kesken toimia pukata ikkunaa auki.

Tämä avoin blogini on availemassa mielenkiintoisia näkymiä tulevaisuudessa. Minun kun pitäisi onnistua vähentämään tätä meuskaamista, niin tässä näyttää käyneen päin vastoin, lisää hankkeita entisten päälle.

Huomenna ilmestyvässä RV-lehden pääsiäisnumerossa on hienosti laadittu kirjoitus kokemuksistamme ja tästä nettipäiväkirjasta. Olen laitellut myös Keski-Suomen syöpäyhdistykselle menemään tekstejäni, joka on ollut omalla tahollaan kiinnostunut myös minun kokemuksistani. Kokemukset kun ovat meillä kaikilla niin henkilökohtaisia.
Tämän lisäksi minulla on menossa melko pitkällä neuvottelut siitä, että jossain vaiheessa näistä minun blogiteksteistäni tehtäisiin printtiversio, eli kirjanen, jolloin hekin joilla ei ole nettimahdollisuutta voisivat päästä osalliseksi teksteistäni.

Suurimmaksi mielenkiinnon kohteeksi minulle on kuitenkin laskeutunut tulevaisuuteni saarnamiehenä. Kymmenisen vuotta sitten kun palvelin vielä Vaasan helluntaiseurakuntaa elin rohkaisevan vaiheen elämässäni. Silloin koin Jumalan maailmasta hyvin todellisen ja uskoa vahvistavan Hengen uudistumisen. Pidimme viimeisinä Vaasan vuosinani tiistaisin Kristus keskellämme teemalla rukousiltoja, jotka saavuttivat tosi hyvä suosion. Ihmisiä tuli uskoon, täyttyi Pyhällä Hengellä ja se virkisti koko seurakuntaa.

Muutettuani tänne Jyväskylään, niin alussa "puhkuin" tätä samaa innostusta, mutta tilanne ei täällä ollut silloin samalla tavalla valmis kyseisen kaltaisille illoille. Niinpä totesin itsekseni, että otetaan Jumala sitten hiukan lisäaikaa.

Olemme rakentaneet seurakunnan toimintaa todella pitkin harppauksin eteenpäin. Nyt seurakunnan sisällä vallitseva ilmapiiri huokuu vahvasti uutta Pyhän Hengen vuodatusta. Niinpä päädyinkin ehdottamaan Hintikan Armille, että hän tulisi Palokan rukoustiimiläisten kanssa mukaan ja järjestäisimme huhtikuun lopulla yhtenä tiistaina Pyhän Hengen illan. Se onkin jo merkittynä toimintakalenteriimme.

Olen innoissani taas kerran kuin pikkupoika mato-ongella. Kun Jumala käy availemaan uusia uomia ja ovia, niin eipä niitä kukaan voi enää sulkea. Tiedän, että jonkun syöpäisen eturauhasen avaulla rakenneltu mainoskikka olisi melkoista huuhaata. Onneksi se ei menekkään niin, sillä Jumala on toki pysäyttänyt minut sairaudessani, jotta kuuntelisin Hänen ääntään. Mutta Jumalan Henki on se, joka saa kansan liikkeelle ja vielä oleellisempaa on, että Hänen voimansa ilmenee kohdaten apua etsiviä ihmisiä.

Nyt vetoankin jokaiseen joka taitaa rukouksen taidon, että muistakaa jo nyt säännöllisesti tuota tulevaa tiistai-iltaamme.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Jumalan tahdossa

Eilen isännöin Keski-Suomen helluntaiseurakuntien maakunnallista työntekijäpäivää.

Olen jo joitakin aikoja pohdiskellut tämän ihmisluonnon heikkoutta. Monen kertomana olen todellakin kuullut, kuinka vakavan sairauden ollessa päällä he ovat päässeet osalliseksi yliluonnollisesta Jumalan rauhasta. Tätä samaa minäkin olen saanut maistella. Mutta olen nyt jo pannut merkille saman mitä muutkin ovat todenneet, että tilanteen helpottuessa tämä kirottu mieli hakeutuu kuin luonnostaan omille teilleen. Minullahan ei vielä mikään ole helpottanut mihinkään suuntaan. Ainoastaan olen saanut ensi tietoon etäisyyttä ja sokkituntemukset ovat takana. Rukouselämä ja muu hengellinen harjoitus on säilyttänyt paikkansa, mutta silti sisälläni tunnistan, että keskittyneisyys Hänen läsnäoloonsa harhailee. Eikö ihmismieli ole melkosen pirullinen, kun se saa hiukankin löysää, niin sillä on välittömästi jotain muutakin tekemistä, kuin Jumalan läheisyyden etsiminen?

Pikku poikana raamattua lukiessani ihmettelin Israelin kuninkaita, kun he aloittivat Jumalan tahdon mukaisini hallitsijoina, niin kohta seuraavassa luvussa kerrottiin, että he alkoivat paaduttaa mieltään ja tekivät vaikka mitä iljettävyyksiä. Tämä toistui lähes joka toisen hallitsijan kohdalla. En silloin mitenkään voinut sitä ymmärtää.

Nyt ymmärrän nuo kertomukset oikein hyvin. Ihminen, kuka lieneekin, on perusluonnoltaan paha, joka ei itsessään suostu toteuttamaan Jumalan tahtoa elämässään. Se mahdollistuu ainoastaan Jumalan armon ja Hänen tuntemisensa avulla. Siis mikään ulkoinenkaan ahdistus ei ole ratkaisu siihen, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Se on aina valinta kaikissa olosuhteissa, suostuuko siihen vai ei.

Näillä ajatuksilla varustettuna olin mukana eilisessä päivässä. Kun seurakuntien vastuukantajat halusivat yhteisessä rukoushetkessä siunata minua, esitin nöyränä pyyntönäni, että rukoilkaa terveyden edellä sitä, että saan olla Jumalan tahdon keskipisteessä. Terveys on toisarvoista Jumalan läsnäolemisen rinnalla.

Jeesus itse muistutti, että on monin verroin tärkeämpää pelastaa sielunsa, kuin voittaa omaksensa koko maailma. Mitä minä tekisin terveydellä, jos menettäisinkin jostain syystä yhteyden Jumalaan tai edes Hänen ensisijaiseen tahtoonsa omassa elämässäni? Parempi vaikka kuolla pois, kuin huuhailla jotain muuta.

Tuossa rukoushetkessä minulle tapahtuikin taas jotain jossa sielun maailmani liikahti. Ehkäpä tämä oma asenteellisuuteni yhdessä veljien ja sisarten rukousten kanssa tuli huomioiduksi. Elämä on edelleen mielenkiintoista Jumalan mahdollistamaa seikkailua.

Joitakin kertoja minut on saavuttanut ajatus yksinäisyydestä, kokemus tulla jätetyksi yksin tämän vaivansa kanssa. Oikeasti minulla tuskin tulee olemaan siihen koskaan perusteltua syytä, siksi suuri massa on vilpittömien ystävien joukko ympärilläni. Aina teistä yksi on paikalla.
Mutta nyt olen osalinen myös tuosta tuntemuksesta. Joudun pienelle paikalle, kun tajuan kuinka monen, monen kanssa matkaajani kohtalo se on juuri nyt. Sydämeni itkee heidän rinnallaan. Ihminen tarvitsee tuskan jakajaa.

Viestini onkin sinulle joka tiedät lähistölläsi jonkun sairastavan, käy tervehtimässä häntä, vaikka et ihan joka päiväinen tuttu olisikaan. Saatat tehdä elämäsi parhaan palveluksen, sillä sairaus itsessään on jo hirvittävä kannettava, saatika että sen kanssa olet yksin omassa pimeydessäsi. Tuska on moninkertainen. Tallaista palvelua kutsutaan järjelliseksi jumalanpalvelemiseksi.




torstai 2. huhtikuuta 2009

Heimoveljissä

Eilen oli piristävä vapaapäivä.
Kävin heti aamusta saamassa terveyskeskuksessa tuon kolmen kuukauden hormonipiikin. Mennessäni pudotin laatikkoon papan pikku-Iisalle ihan ihka oman pääsiäiskortin, eka sellaisen.

Vävy Miku oli todennut kuultuaan sairaudestani, että Vesa on rakentanut niin monta taloa, että ei sitä yksi syöpä lannista. Rohkaisevaa rohkaisua, sillä aktiivisella otteella ja askaroinnilla on ratkaisevasti terveyttä ylläpitävä merkitys. Mutta niin kuitenkin taas kävi, kun kevät koitti niin pitihän sitä eilen Puukeskukselle marssia ikkunoita tilaamaan. Olen viiden vuoden ajan harmitellut kun peruskorjauksen yhteydessä jätimme taloomme joitakin 30- luvun ikkunoita muistoksi vanhasta. En ole ehtinyt niitä kunnolla kunnostamaan, joten eivät ne ole oikein istuneet. Päätimme vihdoin vaihtaa ne yhdenmukaisiksi muiden lasien kanssa. Kuukauden päästä saan ikkunat ja ei kun haalarit muutamaksi päiväksi taas päälle. Välillä ehdin jo haudata mielessäni kaikki työkalunikin, mutta onneksi vain mielessäni.

Kirjoitin alkupäivinä kriittisesti ehtimisestäni Syöpäyhdistyksen ylläpitämään eturauhassyöpää sairastavien miesten Heimoveljet-ryhmään. Onneksi jätin silloin itselleni takaportin auki, että katsotaan asiaa kuukauden päästä. Kirjoituksestani lienee tuo kuukausi kulunut. Eilen illalla menin tutustumaan tuohon vertaistukiryhmään. Olin varmaankin porukan nuorin, mutta olipa hieno kokemus. Leppoisassa ilmapiirissä joimme kahvia, jutustelimme ja kuuntelimme toistemme tarinoita tasavertaisina. Silmiäni avattiin taas hiukan lisää ymmärtämään ylipäätään ns. vertaistuen merkitys sairaudessa kuin sairaudessa ja tietysti kaikissa elämän kriiseissä. Kiitos veljet, ei varmaankaan jäänyt viimeiseksi tapaamiseksi.

Muutoin tunteilin eilisen aikana taas sen epätodellisen oloni kanssa, että olenko oikeasti vakavasti sairas vai mitä minä olen? Kun fyysisesti ei merkkiäkään sairaudesta, mutta kansiossa painettu teksti muistuttaa kuukauden takaisista tuomioista. Tästä on muodostunut minulle melko kiusallinen selvittämätön tyhjiö, tai hämmentynyt olo. Milloin asiat alkavat konkretisoitua, vai meneekö tämä tallaisenaan, pään tason ahdistuksena lävitse? Luulosairaaksi alkaa jo itseänsä kuvitella ja se on kaikkea muuta kuin mieluisa tuntemus.

Illalla näitä pohdin, mutta päivä antoi niin paljon uskoa ja elämän iloa, että totesin nukahtaessani olevani onnellinen mies.