sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Porrasrukous

Elämme juuri nyt Anitan kanssa tässä sairauteni käsittelyssä jonkinlaista seesteisyyden ja samalla odotuksen odotukseen valmistautumisvaihetta. Nimittäin kun hetkeen ei ole tapahtunut mitään uutta ja hetkeen ei ole tapahtumassakaan mitään merkittävää joka voisi mullistaa maailmaamme. Näinhän ei koskaan pitäisi sanoa, sillä eiköhän tuo helmikuun kymmenes osoittanut minulle aamujen yllätyksellisyyden. Ja kyllähän muutaman viikon kuluttua alkavat sädetykset laittavat taas kehon tarkkailuun. En tiedä, onneksiko vai vaivaksi, mutta kierroksia kertyy kuitenkin päiviin siinä määrin, että joutuu pohtimaan mitä tänne päiväkirjalleen priorisoi.

Torstai oli vapaa- työpäivä. Alkukeväästä minut hetken mielenhurmioon saattanut rakennuspuuska teetti tosiaan minulla ikkunatilauksen saneerattavan talomme kolmen ikkunan osalta, jotka on ollut tarkoitus entisöidä. Mutta kuten tuolla blogissani joskus aiemmin totesin, niin siihen ei ole aika ja pitkämielisyys riittänyt ja niinpä laitoin tilauksen uusista ikkunoista sisään. Nyt ne odottivat pihamaalla vaihtajaansa.

Salokankaan Lasse tarjoutui minulle kaveriksi ja hyvä niin, vaikka irroittelinkin entiset pokat paikaltaan ja olin heitellyt ne pihamaalle aamulla jo ensimmäisen tunnin aikana, niin kylläpä vain päivään kertyi mittaa. En ole mikään himoliikkuja tai kuntoilija, mutta olen aina nauttinut hyötyliikunnasta ja kyllä sitä taas torstaina tuli muutaman punttisalikäynnin verran. Ikkunan vaihtoa suurenpana saavutuksena tai päivän antina pidin itselleni kokemusta, että olen mahdollisuudessa saavuttaa edelleenkin nautinnon rakentamisen riemusta. Nautinto syntyy, kun fyysinen ponnistus, oman käden taito toteuttaa sen mitä unelmoi. Mitä isompi unelma, sen ankarampi urakka ja tarkempi työ, mutta saavutettu tyytyväisyys palkitsee vaivan. Nyt oli kyse vain vuorokauden ponnistuksesta ja roikkumaan jääneestä pikkuhaaveesta, mutta kyllä minä ylpeänä kiertelin ilta kahdeksalta kämppääni ulkoa ja sisältä, ihaillen uusia ikkunoitani. Antoi se kieltämättä myös jonkinlaisen todisteen fyysisestä kunnostani.

Eilinen päivä menikin sitten Helsingin Saalemissa pidetyn vammaistyön virikepäivän merkeissä. Pyytelin matkaseurakseni naapurini ja hyväksi ystäväkseni tulleen Riipisen Arton. Pelkästään kuuden tunnin rupattelut olisivat riittäneet päivän anniksi, mutta oli hieno kokemus olla osallisena päivän paneelissa. Lähetysjärjestö Fida Internationalin yhteistyössä Hyvä Sanoma ry.n ja Helsingin Saalemin kanssa järjestämä päivä oli merkittävä päänavaus vammaisten asemasta ja heidän kohtaamisestaan seurakunnissamme.

Paneelin teemana oli Yhteiskunta - seurakunta: monet mahdollisuudet, kavot, voimavarat. Keskustelijoiksi oli kutsuttu tapahtumassa puhujavieraana esiintynyt itävaltalainen lääkäri Johannes Fellinger, Suomen Helluntaikuurojen lähetysyhdistyksen pj. Erja Kauranen, entinen kansanedustaja, Kynnys ry:n toiminnanjohtaja Kalle Könkkölä, Helsingin kaupungin sosiaaliviraston vs. vammaistyön päällikkö Tuula Poikonen, sekä minut seurakuntapuolelta. Päätoimittaja Leevi Launonen toimi paneelin puheenjohtajana. Tunnin annettu aika jää auttamattomasti aina lyhyeksi tuollaisessa hetkessä, sillä porukalla alkaa sanottavaa löytyä. Nyt homma toimi alusta asti hienosti. Sisältöä tullaan varmasti arvioimaan seuraavissa RV-lehden numeroissa, mutta omana kokemuksena jäi tietoisuus, että laaditut yhteiskunnalliset lait ja asetukset eivät vapauta ketään vastuusta. Vastuu on toisistamme lähimmäisinä on kaikilla osapuolilla, niin yhteiskunnalla, seurakunnalla, terveella ja vammaisilla. Inkluusion, eli avoimuuden ja tasavertaisuuden mahdollisistamista kaikille vammaisuuteen katsomatta perään kuulutettiin. Minulle jäi erittäin hyvä mieli, kun arvoin, mitä tallainen erilaisuuden, kipeiden ja asenteissammekin jylläävien asioiden esiin nostaminen saattaakaan vielä poikia. Tie on toki pitkä.
Könkkölä teki lopussa minulle kysymyksen haluten perätä meidän teologiaamme rukouksella parantamisesta. Hän kertoi esimerkin kuinka joku helluntaiuskova oli pyrkiytynyt rukouksin parantamaan hänen vammaansa. Hän oli todennut, että ei rukouksen suorittamiseen mitää esteitä ole, mutta kannattaako voimavaroja häneen tuhlata. Valitettavasti loppuosa meni minulta hieman ohi, mutta ymmärsin, että Könkölä oli jatkanut rukoilijalle: "rukoile mielummin, että noita portaita olisi vähemmän tai ne olisivat matalampia." Minun vastaukseni esitettyyn kysymykseen parantamisteologiastamme noudatteli aiemmin tuolla blogissani olevaa teksiä, "Sairasta ja tervettä parantamista". Täytyy toki ihan positiivisen todeta, että olen saanut olla nyt asian tiimoilta täysin rauhassa ja se tuntuu todella hyvältä ja sielua, sekä sairautta hoitavalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti