tiistai 30. kesäkuuta 2009

Katse taustapeilissä

Alkuviikko on edennyt melko rauhalliseen ja lämpimään tahtiin. Kesäajan alkaminen näyttäytyy myös seurakuntakuvioissakin. Toiminta kun ainakin päivittäisten palaverien osalta on pysähtynyt lähes kokonaan. Vapaaehtoistoimijoista monet ovat aloittaneet jo kesälomansa, kuten osa meidän pastorikunnastammekin. Mutta eipä tämä hieman rauhoittunut työtahti ole ollenkaan pahasta.

Olen tietoisesti palautellut uudelleen ja uudelleen mieliini sairauden alkuajan ahdistavia viikkoja. En suinkaan ruoki niillä omaa tunne-elämääni, mutta pyrin vertailemaan mielessäni silloisia kokemuksia nykyhetkeen. Liki päivittäin kun saan kuulla erilaisia sairaskertomuksia, hyvin vakaviakin, niin ne osaltaan pitävät pohdintaa aktviisena. Vaikka etäisyyttä on tullutkin, niin se kohtalonomisuus ei väisty noiden päivien osalta. Olen miettinyt mitä näin jälkikäteen pitäisin tärkeimpänä asiana, johon tulisi osata keskittyä ja varautua. Kyllä edelleen, kuten silloinkin, tärkeinpänä minulle näyttäytyy suhde Jumalaan. Niin kohtalokkaalta kuin se voi tuntuakin, mutta en voi rinnastaa mihinkään sitä, että voi jotenkin varmistua omasta iankkaisuudesta. Kaikki muut jutut ovat melko toisarvoisia loputtoman iankaikkisuuden rinnalla. Tuostahan kirjoittelin ihan oman blogin muistaakseni otsikolla "Mitä se usko oikein on?"

Yhtä hyvänä kakkosena tulee edelleen läheiset ja ystäväpiiri, eli tosi tarpeellinen sosiaalinen tuki. Siihen liittyy myös suuresta merkityksestä oleva vertaistuki toisten saman kohtalon kokeneiden kanssa. Olen saanut erittäin paljon niistä juttuhetkistä joita olen toisten vertaisteni kanssa käynnyt.

Kolmantena tulee sitten kilvoittelu tästä sairaudesta selviämiseksi, eli aktiivisen paranemisen puolesta taisteleminen. Nuo edellä olevat tekijät jo sinällään vaikuttavat tervehtymiseen tosi paljon, mutta jos ja kun saa elää elämäänsä levosta käsin, niin tämä elämän voima vain kummasti synnyttää ihan konkreettista halua voittaa tautinsa. Minulle merkittävintä on ollut huiman hyvä hoito jota olen saanut ottaa vastaan. Kun siihen olen saanut yhdistää nyt omani ja muiden uskon ystävieni esirukoukset, niin tiedän sen tuottavan myös tervehdyttävää tulosta. Olen monin verroin enemmän kantanut huolta ja rukoillut toisten tapaamieni sairaiden puolesta, kuin itseni puolesta. Minulle on sisälläni alkanut elää aika levollinen tunne siitä, että Jumala parantaa sairaita enemmän kuin mitä olemme tähän asti osaneet uskoa. Sen tähden en ole ollenkaan arkaillut ottaa esille tätä asiaa arjessa ja seurakunnan keskellä. Tähän oman terveyden etsimiseen liittyy tietysti ruokavalion, liikunnan ja joidenkin muidenkin päivittäisten asioiden huomioon ottaminen. En ole toki mihinkään vitamiini- ja hiveainehössötyksiin lähtenyt ollenkaan mukaan. Niiden esittäjiä kun on kanssa riittänyt.

Pienten arkisten asioiden hoksaaminen kuuluu edelleen kuvaan. On toki myönnettävä, että melko pian kun positiivisia viestejä alkoi kuulua, niin henkisesti askeleet pyrkiytyivät taas kasvattamaan mittaansa. Mutta en ole päästänyt itesäni irti niistä köysistä johon talvella jouduin. Toki nyt alituinen väsymys ja yölliset lähes joka tuntiset heräilemiset ovat pitäneet siitä tehokkaasti huolta.

Tänään sitten kävikin niin, että kun olin saanut polkastua pyöräni ensimmäiseen laskuun, niin sädeosastolta soittivat, että sädetyskone on rikkoutunut ja hoito peruuntuu tältä päivältä. Harmitti hiukan, kun se tarkoittaa elokuussa yhtä lisäpäivää hoitojaksoon. Olenkin muuten jo yhden kolmannen osan tuosta kokonaishoitomäärästä käynyt hakemassa.Siihen nähden tämä on mennyt tosi kivuttomasti, mutta viimeiset viikot ovat ymmärrettävästi hankalimmat. Toivottavasti koneet pelittävät huomenna, ettei tule ihan tarpeettoman pitkää katkosta koko hoitoon.

lauantai 27. kesäkuuta 2009

Lehtijuttu

Viikko meni melkoista haipakkaa. Ajelin pari erillistä reisua eteläisempään Suomeen. Torstai-illaksi minut oli kutsuttu Hyvinkään kupeeseen illanviettoon, jota muutamat bisnes- ja mediapuolen kaverit ovat toteuttaneet pienellä porukalla jo joitakin vuosia. Halusivat kuulla minun tarinani, lähinnä kuinka olen sairauttani työstänyt. Edellisessä blogissani heittelin teräviä ajatuksia vaalirahoitus kytköksistä, mutta kuinka ollakaan myrskynsilmän keskeisimmässä kuohunnassa oleva Merisalon Arto istui kyseisenä iltana samassa ringissä saunan terassilla. Toki miehen saunareissu ei näyttänyt edistyvän pyyhkeen kanneksimisista pidemmälle, siksi pitkiä puheluja näytti herroilta tulevan. Enpä tietenkään malttanut olla kyselemättä, miltä viimeaikainen pyöritys on tuntunut? Kovasti vakuutti, että ei olisi ikinä ja koskaan ketään avustellut jos tämän kaiken olisi ennalta tiennyt. Mutta näinhän se on, että kun me emme osaa hankkeisiin ryhtyessämme vielä loppualaskua nähdä, vaikka toki monessahan noissa on ennustettavuuskin olemassa.

Eilen jouduinkin sitten heittämään vielä toisen työmatkan etelään. Anita oli matkassa ja piipahti samalla Lauran luona Lahdessa. Kuinka ihmeessä sitä onkaan ennen selvitty kun ei ole ollut ilmastointeja autossa, siksi hyvää hellettä on nyt pitänyt? Mutta kaukanahan ei ole ne ajat jolloin sitä veivattiin kesäkuumalla ikkunaa auki ja puhallinta suuremmalle, niin että kurkkua kuristi. Mutta tosihan on se, että eipä näitä ilmastoitavia päiviä todellisuudessa montaa vuoteen osu.

Aamulla näyttikin sitten olevan Keskisuomalaisessa haastatteluni. Vähän oli yleisilme synkänlainen. Teksti oli just sellanen kuin olin itse hyväksynyt, kiitos Mirjamille. Juttu tehtiin niissä vaiheessa kun olin saanut tiedon kohentuneista veriarvoista, mutta onnellisuuden kapselin kattoa käytiin vasta purkamaan, joten ajatukseni hakivat tuolloin vielä vapautusta itselleen. Nyt onkin jo huomattavasti ilmavampaa, kuin kyseisenä haastatteluhetkenä.

Tänään kävin vihkimässä Toivakassa mielenkiintoisen leski-morsiusparin. Nimittäin morsian oli joskus 18 vuotiaana neitosena ollut meillä kotipiikana katsomassa myös minun perääni. Olin silloin kolme vee. Kysyinkin morsiamelta, että olisko hän voinut ennalta ennustaa että tuo paljaspeppuinen paitaresu vois vielä joskus häntä avioon vihkiä? Elämä kun on täynnänsä mitä erilaisimpia sattumuksia ja kohtaloiden yhteenkietoutuimisia, olemme tässä pienessä maailmassa kuin seitillä kudottuja kaikki liki toinen toistamme.

Eli ihan vaiherikas, mutta toki vähän raskaski viikko pulkassa.

Huomenna onkin pastorin todellinen juhla - vapaa sunnuntai.

torstai 25. kesäkuuta 2009

Arkisia vaivoja

Kuinkahan vallassa olevat poliitikot kuvittelevat äänestysprosentin nouseva seuraavissa kansanedustajavaaleissa? Siksi lapsellista, typerää ja ala-arvoista on tuo vaalirahasotku joka ei näytä laantuvan, vaan päin vastoin kerää voimia kuin tordano niin ikään, paiskatakseen muutaman silmäätekevän sinne minne kuuluukin. On ihan käsittämätöntä ettei aikuiset miehet pysty sanomaan tuliko otettua rahaa vai ei? Ihan kaikista keskusteluista ei voi muistamattomuuttakaan syyttää -keskusteltu on ja otettukin on.

Olen joskus vihjaillut, että tässä taudissa on matkassa arkisia sivuvaikutuksia. Niistä on hiukka hävelistä puhua ja kirjoitella, mutta siksi liki tulevat ja saatanpa pelastaa jonkun sairastuvan hengenkin kun eräästä vähän toimitan.

Eräs jo aimmmin täällä nimeämäni vaasalainen ystäväni kuvasi ongelmaa toteamalla, että " olenpa oppinut tunnistamaan kaikki Vaasan julkiset vessat ja lyhimmät reitit niihin". Eli vessahätä tässä hommassa yllättää ja aika nopeaan, ei kysele paikka eikä aikaa.

Nyt vielä sädehoito ärsyttää toimintoja ja sen aikana kun kehoittavat vatsan toiminnan turvaamiseksi juomaan mahdollisimman paljon, niin on melkosen ymmärettävää, että jotain kautta se neste poiskin pyrkii.

Muutaman kerran on meinannut tulla tosi kiperiä tilanteita. Ennen joulua jouduin Vaajakosken Babtistikirkossa ajamaan saarnani aika pikaiseen aameneen kun hätä yllätti muiden tulehduskipujen ohella. Juhannusviikolla jouduin kerran tällä kolmen vartin matkalla Keuruulle hyppäämään puskassa.
Eilein olin puolitoistatuntia hermoratahierojalla ja vaikka varustauduin tuohon WC:n kautta, niin olipa tuskainen kokemus, kun kupla nousi otsalle jo puolessa välissä. Kun lopulta sain laskun käteeni, niin ei kun suorinta tietä taas vessaan.

Tämä on meidän eturauhaspotilaiden arjessa ihan totisinta totta ja vaikka meitä nämä pikkupoikamaiset pidättelemiset ja juoksemiset naurattava jälkikäteen, niin onpahan vaan kiusallinen juttu, josta sillä hetkellä ovat vitsit vähissä.

Se miksi tästä halusin kirjoittaa, liittyy sairauden alkuun. Nimittäin jos joku vaimoihminen laittaa merkille, että petikaveri alkaa ramppaamaan toistuvasti yöllä vessan puolella, niin kannattaa kyllä komentaa samantien tutkimuksiin. Kyse kun saattaapi olla melkosella varmuudella eturauhasen liikakasvusta, joka laittaa liikkeelle. Ja kun valitettavasti ihan kaikki tapaukset eivät ole sitä hyvänlaatuista, kuten on toteen näytetty.

Vielä taasen hieman tilastoja; Kehuskelin aiemmin tuolla konferenssin Lähtöruutu-kirjani myynnillä. En tiedä voinko laittaa tavoitteita kuinka paljon vitsiksi, nimittäin niin paljon jäin niistä. Myytyä tuli 493 kpl. mutta oli se kuulema ylivoimaisesti paras yksittäinen myyntituote, jos Tennispallo-purukumia ei lasketa mukaan, niitä oli mennyt 2624 kpl. Eiköhän kirja vielä lukijansa löydä.

Maantaina tuli kolme kuukautta kun olen blogini kävijöitä seuraillut. Sivuja on ladattu 21459 kertaa ja kävijöitä on ollut 9366. Ihmetellä vaan täytyy kuinka keskimäärin yli sata kävijää edelleenkin vieraillee päivittäin tarkastelemassa tekstejäni. Olen tavattoman, jopa ihan liikuttava kiitollinen, jos voin aina vain jakaa jotain järkevää, toivoa ja ennen kaikkea hengellistä hyvää lukijoilleni.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Kohtaamisia

Aikalailla poikkeavanlainen juhannus on takana. Juhannuksenviettopaikka ei toki ole muuksi muuttunut, vaan Ison Kirjan konferenssissa se todellakin taas entiseen tapaan meni, mutta siinä kävi juuri niin kuin ennakoin. Tapasin, voisiko sanoa, mielettömästi ihmisiä ja yksi ja ainut keskustelunaihe johon jouduin, päädyin, tai miten vain, likimain kaikkien kanssa: minun syöpäni. Kaikki tuntemani, puolitutut tai minulle aiemmin ventovieraatkin halusivat kuulla kuinka voin.

Menin jo torstaina ja jatkoin perjantaina ilman Anitaa kirjani esittelyä Aikatorilla, Anita oli vielä nuo päivät töissä ja tuli juhlille mukaan aattoiltana. Hän tuli lauantaina kanssani samaan esittelypisteeseen ja saimmekin yhdessä tavata aviopareja jotka kävivät samaa kipua kanssamme. Tuskin pääsin liki puoleenkaan myyntitavoitteessani, jota ennen juhannusta täällä vitsailin, mutta kyllähän sen nyt heitinkin aikalailla huulena. Menekin kuulen vasta joskus lähipäivinä. Myyntiennätys ei nyt suinkaan ollut se itsetarkoitus, vaan kyllä se oli ihan aidosti ihmisten kohtaaminen. Siinä onnistuimme huimasti yli odotusten. Sain kohdata satoja ja satoja ihmisiä noiden kolmen päivän aikana. Minua ei sateet ja koleus haitanneet, koska olin pari ensimmäistä päivää sisätiloissa liki kokonaan.

Vaikuttavinta oli tavata ystäviä, jotka olivat tulleet kosketetuiksi tätä blogiani seuratessaan. Teillä oli niin kovin, kovin monenlaisia tarinoita, joista muutamat liikuttavimmat syöpyivät syvälle sieluuni. Olen muistanut teitä nämä päivät hartaasti rukouksin ja tulen sen tekemään jatkossakin. Minun kohtaloni ei ole yhtään mitään verraten niihin elämän tilantesiin, jossa kipua on kannettu vuosikymmeniä, tai läheinen on kuollut mitä riipaisevimmalla tavalla.

Avoimuuteni täällä blogissa ja kirjasessani sai vilpitöntä ja yhdenmukaista ylistävää palautetta. Sitä minulta kyseltiin myös toistuvasti myyntipisteen haastatteluissakin. Konferenssi vahvisti huimasti tätä valitsemaani linjaa. Kuten alussa totesin, niin se täytyy myöntää, että iltaisin aina kotiin ajeltuani tuli tunne, että syöpä pursuaa jo korvista ja suustakin. Olisin juossut pakoon jos olisin voinut, siksi täydet tunnit tuli puhuttua vain ja yksin tästä sairaudesta. Aloin voida jo ihan pahoin. Mutta ei tässä ollut tällä kertaa muuta vaihtoehtoa. Vaikka kuinka miettisin, miten olisin tämän sairauden kanssa muutoin elänyt, niin en todellakaan tiedä muuta tietä. Se tuttavien ja tuntemattomien aalto on nyt tältä erää taasen kohdattu. Ennakoin vaan, että seuraava aalto odottaa, jos ja kun lehtikirjoituksen ym. uutisoinnit niitä eteeni juoksuttaa. Vedetään sitten rajaan jos siltä näyttää ja tarve vaatii. Mutta samalla riemuitsen ihan suunnattomasti, tunnistaessani sen, että saan olla korvana edes jollekin joka sitä kaipaa. Onneksi olen tuohon päämäärään nyt päässyt - olla tuntojen tulkki.

Kun perjantai-iltana istuin Anitan kanssa pääteltan puhujalavalla iltatilaisuudessa joka oli ääriään myöden täynnä, niin tunnustelin itseäni kun koin olevani niin tavattoman voimakkaalla tavalla ulkopuolinen. Ei meillä ollut vastuuta tuossa tilaisuudessa, mutta kustannusyhtiön edustajat toivoivat meidät mukaan, kun kirjaa esiteltiin yleisölle. En osaa vieläkään selittää, mikä tuon kokemuksen synnytti. Ehkä se oli päivän seisoskelu ja ihmisten kohtaaminen, mutta jotenkin tunnistin sen tähän omaan hengelliseen kipuiluuni liittyväksi. Liekö samanaikainen syvääkin syvempi tyhjyys ja turhautuminen yhdistettynä sisäiseen murrokseen, en tiedä. Tilaisuus oli kaikinpuolin hyvä ja onnistunut, sen annista tuntemukseni ei tullut.

Lauantaina olimme Anitan kanssa vielä haastattelussa Radio-Gospelin vartissa. Lähetys meni suorana myös nettiin. Outi Kättö haastatteli meitä näistä menneistä kokemuksista. Ihan hyvä kokemus, Anita oli elämänsä ensimmäistä kertaa suorassa radiolähetyksessä ja loistavasti meni.

Tänään emme sitten enää Keuruulle ajaneetkaan. Keskityin kirjoittelemaan RV-lehden pääkirjoitusta. Päätoimittaja Launonen kun soitteli juhannusken alla ja totesi, että tulevan viikon kirjoitusvastaava oli sairastunut. Lupasin laittaa mietteitä konferenssista. On muuten viikkolehden taittokin mennyt simppeliksi. Kun tänään saattelin pääkirjoituksen matkaan, niin tiistaina se tulee jo painettuna lehtenä jakoon. Niin on kuin päivälehteä painettaisiin.

Eli mitä suurimmat kiitokset teille kaikille, jotka uskaltauduitte puheille. Oli mahtavaa vaihtaa vaikkapa vain parikin sanaa. Laita ihmeessä palautetta vaikkapa kirjasta jos tulit sen Keuruulta hankkineeksi. Saamme tästä blogista kommenttien kera huomattavasti luettavamman. Huomenna sitten palammekin taasen arkeen. Minäkin käyn hankkimassa sen seuraavan hormoonipiikin. Kyllä on muuten kolme kuukautta mennyt nopeasti, äskenhän edellisen vasta kävin hakemassa.

Tiistaina onkin sitten seuraava Pyhän Hengen ilta, joka on nyt tällä erää kutsumuksessani ihan ykkösjuttu. Haluan keskittyä illan antiin niin täydellisesti rukoillen kuin vain osaan ja taidan. Mäkisen Markun, sekä Sunin Juhan ylistysryhmän kanssa iltaa hoitelemme. Muistakaapa laajemminkin tuota yhteistä haastettamme.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Tavataan Keuruulla

Nytpä sitä jo toivotellaan toisillemme hyviä juhannuksia. Säätkin puhuttavat ja eipä kovin aurinkoiselta näytä.

Minun juhannukseni vierähtää kovinkin perinteisellä tavalla. Olen melko monta vuotta viettänyt sen suunnilleen samoilla sijoilla Keuruun Isossa Kirjassa herätysliikkeemme vuosittaisessa kesäkonferenssissa ja sieläkin Aikatorin asiaikkaita palvellen. Varsinaiset kokoustamiset ovat jäänet vähemmälle. Iso osa ajasta kuluu juhlakentällä tuttuja tapaillen. Tänä vuona osaan ennakoida joutuvani vastailemaan satoja kertoja omasta voinnistani. Siitä voisi jopa ottaa hiukan ennakkopaineita. Onneksi on tämä blogi, joten ei tarvinne kaikille ihan alusta koko stooria kertoa.

Aikatorilla työskentelyssä on ollut se hyvä puoli, että saa olla sisätiloissa satoi tai paistoi. Mutta kylmä ja kolea sää vähentää aina osallistujia, joten se näkyy myös tuotteiden menekissä. Se synnyttää jopa hiukka ennakkoon huolta, koska konferenssin myynti on aika merkittävä osa meidän vuosibudjetissamme.

Huomisesta alkaen on tarkoitukseni päivystellä jälleen tuolla myymälässä. Tänä vuona menenkin aiempaa suuremmalla mielenkiinnolla, sillä saanhan mahdollisuuden olla esittelemässä tätä Lähtöruudussa-kirjaani. Näin haluankin kutsua teidät kaikki, jos vain suinkin mahdollista, poikkemaan juttusille. Toivon todella, että voisit tulla kertomaan kokemuksesi tästä blogista ihan suusanallisesti. Minusta olisi hienoa tutustua uusiin ihmisiin. Myyntipiste on sijoitettu varsinaisen myymälän tilan edessä olevaan telttaan, jossa on esim. varsinainen äänitemyynti. Aloitan huomenna puolenpäivän maissa ja perjantaina aamupäivästä. Viikonlopun aikataulu tarkentuu sitten paikanpäällä.

Hurja toiveeni on saada kirjanen leviämään maailmalle niin, että saisimme tämän ensimmäisen 5000 kappaleen painoksen myytyä juhannuksena loppuun. Ei sen pitäisi edes olla kovakaan tavoite, mutta katsotaan.

Ei katsella lämpömittareita, eikä kuunnella säätietoja, vaan keula kohti Keuruuta.

Saatan toki käväistä välillä blogianikin täyttämässä, kotiinhan aina yöksi ajelen.

tiistai 16. kesäkuuta 2009

Kattoa puretaan

Kyllä nyt tekee mieli purnata Suomen kesää. Lämpömittari alle kymmenen.Tulin hetki sitten Jyväskylän hiljaselta kauppatorilta maakuntalehti Keskisuomalaisen kuvaajan käsistä. Kyllä alko pikkutakissa palelemaan, vieläkin hyrräyttelee. Toimittaja kiinnostui tästä taudistani ja sen käsittelemisestä täällä blogissa. Juttu tulee ulos sitten kun tulee.
Tuonne viimaan pitäis palata, päivittäinen sädeannos on vielä tänään hakematta.

Keväällä jossain vaiheessa kuvasin oloani toteamalla, että onnellisuudelle on laitettu katto. Näin se on ollut. Putkessa on mennyt muutama kuukausi ja ahdasta on ollut. Viime viikkolla saamani tieto laskevasta PSA-arvojen kehityksestä on vapauttanut ihan mielettömällä tavalla. Olen konkreettisesti astumassa putkesta ulos ja toisaalta on tunne kuin tämän umpion kattoa purettaisiin auki. Valo on päässyt elinpiiriin sisälle ja ihan oikea ja aito elämisen tuoksu on tunnistettavissa. Ette arvaa kuin kiitollinen ja onnellinen osaan juuri nyt olla. Tässä ei paljon suven vaivaiset lämpöasteet harmita, niiden vaikutus kun on kovin pinnallinen.
Nyt tekee mieli halata kaikki ne, jotka ovat aidosti kulkeneet rinnalla ja muistaneet myös rukouksin, tiedän, että teitä on tosi paljon.

Moni kohtalontoveri odottaa samanlaista sykäystä elämäänsä. Voi kunpa voisinkin sen lahjoittaa. Paljon en voi, mutta sen minkä voin, niin teen, eli haluan imaista teitä mukaan tähän positiiviseen elämänkierteeseen. Ahdistukseni ei unohdu - toivottavasti ei koskaan. Ja olen miettinyt keinoja, kuinka rakentaa elämää silloin kun tuo ahdistus kuristaa. Pakolla ei näytä saavuttavan muuta kuin turhautumista ja tuskastumista. Tietynlainen terve kohtalon hyväksyminen on hyvästä. Sen tunnustaminen, mutta terve kapinointi ihmeesti vain mahdollistaa elämisen halua. Mieliala ja sen muuttumiset ovat tietyllä tapaa ennalta ennustamatonta. Tahdostamme riippumatonta sisäistä liikettä. Masentavan aallon alla on paras vain olla ja olla hiljaa. Valoisammassa vaiheessa, vaikka olosuhteet eivät siihen lupaa antaisikaan, on hyvä avata purjeet antaa tulen viedä edes hetkeksi hieman kauemmas ulapalle. Sitä tarvitaan ja se antaa uutta voimaa.

Olen itsekin kaiken aikaa kuin varpaillani ja varuillani, mitä ja mistä seuraava lannistava uutinen pölähtää esiin. Se on pidettävä mielessä, ainakin vielä tässä vaiheessa - seuraavat lähivuodet. Nyt näkymät antavat minulle hiemaan löysää, enkä voi olla tätä nostetta käyttämättä.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Panttivankidraama puhuttaa

Olemme menneen viikonlopun ajan saanneet seurata uutisia miljönäärisuvun tyttären kaappauksesta. Vähän hämmentävää siinä kuin koulusurmien ja muiden raakojen rikostenkin rantautuminen suloiseen Suomeemme. Motiivit myös ihmetyttää. Poliisiviranomaisten toiminta on saanut ainakin minun arvostuksen. Saatamme toki helposti pohtia onko oikein antaa julki muunneltua totuutta, mutta mitenpä muutenkaan tilanteen olisi voinut paremmin hoitaa.

Nyt saammekin sitten seurata taas hetken aikaa tavanomaista näytöstä kuinka pikkuhiljaa tapahtuman kulku tarkentuu tarkentumistaan. Tänään lehdet tiesivät jotain enemmän kuin eilen ja huomenna tulee tämän päiväistä hätkähdyttävämpiä paljastuksia. Jotkut tahot peräävät median vastuuta, mutta tämä taas osoittaa kerran sen, kuinka ostava asiakas oikeastaan luo uutisen. Siitä kirjoitetaan ja puhutaan mistä maksetaan ja mitä kansa haluaa. Näin uutisointi saa toki melkoisen sairaaloisiakin piirteitä, jossa yksityisyyden ja muita sopivuuden rajoja aika ajoin testaillaan.

Eikö tuo viranomaisten suljettu tiedotuslinja olisi kaiken kaikkiaan parempi rikoillisuuden kasvun ehkäisemiseksi. Kuka nyt meneillään olevasta avoimesta, kaiken yksityiskohtaisesti jopa rikoksen suunnittelusta kertovasta tiedotuksesta hyötyy? Kuka muu kuin utelias ihminen? On aika todennäköistä, että jotain samankaltaista keikkaa suunnitteleva sairas mieli saa rutkasti kaipaamaansa lisätietoa ja rohkeutta tekonsa toteuttamiseen. Kuten koulusurmatkin seurasivat toisiaan, niin ei tarvinne olla kummonen profeetta kun osaa ennustaa, että kohta kaapattavia löytyy muitakin. Jopa tuossa uutisoitiin kuinka tämä saatta eristää rikkaamman väestön entisestään muusta kansasta. Mitä se käytännössä sitten tarkoittaneekaan? Varmaan muitakin motiiveja kuin raha, voi moiseen kaappaukseen kiihottaa. Työtovereille tänään viisastelin, että minun kohdallani kaappaja jäisi varmaan maksun puolelle, siksi paljon velkainen talollinen olen.

Mutta eipä tässä auttane pahuuden päivittely. Kiitollisia saamme olla siitä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta mikä vielä on olemassa. Monin verroin huonomminkin voisi asiat yhteiskunnassamme olla.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Mitä se usko oikein on?

Olen elänyt muutaman päivän kevennetyllä mielellä. On uskomatonta, kuinka paljon oloa helpottaa tieto, jonka voi tulkita elämän jatkumisella. Jo nyt ikään kuin lupailee itselleen jatkoaikaa. Tervehän minä en ole, enkä tiedä saanko sitä julistusta koskaan osakseni, mutta jos lääkitys purisi jatkossakin näin hyvin, niin on täysi syy olettaa, että tämän taudin kanssa kyllä pärjää pitkälle eteenpäin. Nyt edessä on toki näistä sädehoidosta selviytyminen. Täytyy ihailla kuin pitkälle onkaan viety tuon sädetyksen kohdistaminen. Eturauhaseen jo maaliskuussa asetetut kultajyväset auttavat jo sinällään kohdistusta ja tietääkseni joka sädetyksen päälle napataan kuva jolla tarkkuutta seurataan. Todella tarkkaa ja hienoa työtä tehdään sen eteen, että sivuvaikutuksilta, suolisto- ym. ongelmilta vältyttäisiin.

Kaikesta huolimatta tuleva syksy lääkärikontrolleineen ja jatkotoimenpiteineen ovat olemassa, eivätkä ne suinkaan ole mihinkään unohduksiin kadonneet. Eli varjo lepää sitkeänä kaiken yllä ja niin sen tuleekin levätä, sillä ylioptimistiset omat tulkinnat tuloksista saattavat jonakin päivänä osoittautua todellakin ylioptimistisiksi. Onneksi en ole erehtynytkään esiintymään lääkärinä.
Yhteys omaan ja toisten sairauteen ei todellakaan hetkeen katoa, eikä mielestä karkaa. Kunpa voisi tehdä vielä enemmän, paljon enemmän. Olen entistä innostuneempi tästä blogistani ja tuon Lähtöruudun levittämisestä, sillä palautteet toistavat jatkuvasti, kuinka hyvä juttu tämä onkaan kaikkinensa ollut.

Mielessäni on jo pidempään ollut avata muutamalla ajatuksella täällä teksteissäni aika usein eri yhteyksissä ja erilaisilla merkityksillä esiintyvää uskon vakaumustani. Lähinnä tuon blogi-otsakkeen kysymystä, mitä se usko on, tai vielä tarkennettuna, kuinka siihen uskoon päästään sisälle?

Tutkimusten mukaan tosi moni suomalainen rukoilee. Olettaisin, että heistä valtaosa rukoilee nimenomaan kristittyjen tunnustamaa Jumalaa, kaiken luojaa.
Uskon lähtökohta on se, että ihminen uskoo, vaikka sitten kuinka heikosti, hatarasti, epäillen ja olettamusten varassa, mutta kuitenkin siihen, että Jumala on.
Vaikka ihminen ei tuntisi Jumalaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hänellä on alitajuinen ajatus Jumalan olemassa olosta, niin se on jo riittävä alkupiste.

Uskoontulemisessa on kysymys suostumisesta tämän Jumalan armahtamaksi, ei yhtään sen ihmeellisemmästä tai monimutkaisemmasta asiasta. Nimittäin Jumala on kaiken luoja ja täydellisyydessään puhdas ja Pyhä, kun ihminen taas puolestaan on rikkonut Jumalaa vastaan ja tämän synnittömyyden langetessaan syntiin. Jokainen ihminen on tietoiseen ikään tultuaan tehnyt syntiä ja valinnut asioita väärin, eli kaikki me olemme tehneet syntiä. Sitä on turha ja ihan mahdottomuus kiistää.

Uskoessamme Jumalan olemassaoloon meidän tulisi uskoa myös siihen, että Hän lähetti Jeesuksen Kristuksen sovittamaan meidät suhteessa itseensä. Siis kyse on uskomisesta Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. Tämä on uskon asia, joka on järjellisesti mahdottomuus ymmärtää ja hyväksyä. Raamattua lukemalla Jumalan Pyhä Henki kuitenkin ihmeellisesti vain synnyttää ihmisen ajatuksissa uskon, että nämä asiat ovat tosia.

Nyt olemme jo lähellä sisälle pääsyä, eli tämän uskoessaan, vaikka taas kuinka epäillenkin, ihmisen tulee suostua yhteen rukoukseen. Rukouksen tulee pitää sisällään avun pyyntö Jeesukselle ja oman syntisyyden tunnustaminen. Siinä hetkessä kun ihminen suostuu tähän rukoukseen, eli turvautuu Jumalan lähettämään pelastajaan Jeesukseen hän kokee tuon uudestisyntymän joka on yhtä kuin uskoon tuleminen. Vaikka meillä olisi kuinka paljon ns. tekosyntejä matkassamme, niin uskomalla Jeesuksen me saamme syntimme anteeksi. Sen vakuuttaa raamattu ja miljoonien ihmisten kokemukset, myös minun.

Ihmisen ei tarvitse jäädä syntiseen olotilaansa ruikuttamaan tätä pelastusta, kun hän "oivaltaa" uskossa (siis esim. ilman yhtäkään tunneailahdusta) kiitää Jeeusta syntien anteeksi saamisesta - nimenomaan Häntä- niin tuo merkillinen vapautuminen ahdistavista syytöksistä, peloista ja muista kuormista väistyy.
Tallaisen ns. uskonratkaisun kestävyyttä ja vahvistumista auttaa merkittävästi kun ihminen suostuu lukemaan raamattua, sitä olis melko välttämätöntä lukea, koska se on meidän hengellinen ruokamme. Toisen uskovaisen ihmisen keskustelu- ja muu apu on tavattoman isosta merkityksestä, samoin seurakuntayhteys, jossa tunnustetaan kristillistä uskoa.

En ole halunut saarnata, toivottavasti tästä ei välity se mielikuva, vaan tämä on meidän kaikkien tärkein elämänvalinta, siksi tämä on ollut aika raskaana mielessäni. Mitään muuta ei voi koskaan, eikä missään verrata tähän. Mitä se meitä hyödyttäisi vaikka me voittaisimme omaksemme koko maailman, mutta saisimme sielullemme vahingon. Olemme nimittäin hegeltämme iankkaikkisuus olentoja, jonka matka jatkuu näiden vaivaisten vuosien jälkeen vielä loputtomiin.

Jos jotakuta tämä uskoontuleminen askarruttaa enemmänkin ja tarvitset ihan oikeasti vielä lisää vastauksia tai rukousapua, niin kirjoita ihmeessä minulle ihan luottamuksella. Osoitteni on tuolla profiilissa, mutta se on vpylvanainen@gmail.com tai vesa.pylvanainen@gmail.com sekä seurakunnan osoite minulle on vesa.pylvanainen@jklhelluntaisrk.fi

Edessä oleva viikonloppu onkin melko vähätöinen. Kohta lähden vihkimään yhden morsiusparin, sekä hetkeksi olen lupautunut mukaan heidän hääjuhlaansa. Huominen onkin sitten pitkästä aikaa täysin töistä vapaa oleva sunnuntai. Aamu käynnistynee vierssä olevalta suuren suosion saaneelta Sepänaukion kirppikseltä.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Erävoitto!

Poljimme tänä aamuna Anitan kanssa yhdessä sädesairaalalle. Hän sai katsella monitoreista kuinka minua "grillattiin".

Vuorokauden odotuksen piina labratuloksista sai parhaan mahdollisen päätöksen. Se tärkein PSA-arvo, joka on ymmärtääkseni tätä eturauhassyöpää sairastavalle vähän sama kuin lämpölukemat flunssaiselle, oli pudonnut melko radikaalisti 22.ta alkulukemista 1.9.n. Kun normaaliarvon tulisi olla jotain alle 2.8 niin, enpä voi kiitollisempi hormoonien vaikutuksesta nyt olla. Lääketieteen ammattilainen kykenee arvioimaan aivan toisella tavalla ko. lukemien merkitystä tässä vaiheessa, mutta ymmärrykseni mukaan tulisin kuitenkin olemaan noiden hormonipistosten varassa lopun elämääni ja jos niillä ei olisi ollut merkittävää vaikutusta näiden ensimmäisten kuukausien aikana, niin tilanne olisi paljon paljon tuskaisempi. Nyt toivo elää, ensimmäinen erävoitto on ymmärtääkseni saavutettu. Kaikki viittaa siihen, jos nyt oikein käsitän, että pistokset tehoavat aika hyvin minun elimistööni.

Esirukousten merkitystä en vähättele, vaan päinvastoin annan mitä suurimman arvon niille lukemattomille tunneille mitä meidän perheemme puolesta on jo tähän mennessä Jumalan puoleen huokailtu, kiitos.

Samalla kun nyt riemuitsen, niin prosessoin kaiken aikaa sitä, mitkä olisivat fiilikset jos veriarvojen suunta olisi ollut yli kymmenkertainen toiseen suuntaan kuin mitä nyt olivat. Kyllä elämän ja elämän terveyden kanssa on joutunut mielettömän pienelle paikalle. Jotenkin sitä oli jo valmistaunut sopeutumaan ikävemmänkin tiedon kanssa. Eli erilaisten koetulosten positiivisuus tai negatiivisuus ei ole se, mikä elämän halun tyystin sammuttaa. Ahdistavaan oloon tottuen asennoituminen olosuhteisiin määrittyy kulloisenkin tilanteen mukaan -jotenkin näin se menee. Niin tiukasti olen samaistunut toisten sairastavien osaan, kuin moni muukin, että on aika vaikea suoda itselleen hyviä uutisia kun tietää, että joku heimoveljeni saa samana päivänä päinvastaisen tiedon. Se satuttaa ihan oikeasti ja aika kipeästi. Mutta nyt nouseekin harras ja ihan aito rukous teidän puolestanne, joilla epätietoisuus kalvaa, tai huonot ennusteet masentavat.

Kolme muuta veriarvoa olivat kylläkin pudonneet hiukan ihannearvojen alapuolelle, mutta eivät ilmeisesti mitenkään hälyttäviä lukemia. Niihin saan varmaan selityksiä myöhemmin. Ajoittainen, hyvin aaltomaisesti päälle kaatuva väsymys on ihan jotain outoa ja uutta. Se on ilmeisesti näiden hoitojen aikaansaannosta. Tänäänkin olin väsymyksestä ihan fyysisesti kipeä. En ole koskaan voinut kuvitella, että väsymyskin voi olla näin konkreettinen ja kun se ei nukkumallakaan lähde, ikään kuin kuuluu itseeni. Onneksi se on vain ajoittaista ja kohta sitten taas mennään kuin entiseen malliin. Sädehoidon pitäisi sitä vain lisätä, mutta toivottavasti ei enää kovin paljon tai tässä joutuu hakemaan sairauslomaakin.

Ostin itselleni elämäni ensimmäisen pyöräilykypärän, kun nyt tullee liene polkaistua tuo parin kilometrin matka sairaalalle arki-aamuisin. Sattuipa olemaan vielä tarjouksessakin paikallisessa urheiluliikkeessä, niinpä ei mattamustanakaan maksanut kuin 24,50 euroa.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Sädetyksen alku

- "Nyt on tämäkin kokemus, kokemusten joukossa", tuumin itsekseni kun vääntäydyin sädehoitoapediltä aamulla ylös. Ennen sädetystä minulle oli suoritettu merkkaussimulointi jossa lonkkiin ja alavatsaan laitettiin tatuointimerkkaukset kohdistamista varten. Tatuoinnit sitten jäävätkin kroppaan muistuttamaan tästä hässäkästä loppuelämäksi. Merkkauspaikkojen tarkan tuntuinen sijainnin etsintä tapahtui samalla koneella, jossa olin ollut lantionseudun kuvauksessa viikko sitten. Samat mukavat hoitajat olivat asialla kuin viimeksikin. Eilen jännäsin noiden kuvien sanomaa, mutta eipä niistä kuulema syövän vointia seurata, vaan ovat ainoastaan tuon sädetyksen määrittämistä varten otetut. Eli se siitä jännittämisestä.

Ennakkoon jo tiesinkin, että itse sädettäminen on toimenpiteenä täysin kivuton ja muutoinkin melkoisen vaivaton toimitus. Jättimäinen "kauha" tuli pään takaa ja siinä oleva laite aloitti edestä sädettämisen ja pyörähti sitten vasemmalle kyljelle ja jatkoi seuraavaksi pedin alapuolelle selän seudulle. Lopuksi laite pyörähti yläkautta takaisin oikean kyljen puolelle. Seinillä lamput piippailivat, kuin liikennevalot, tai paremminkin soivat kuin summeri, ilmeisesti aina säteitten antamisen ajaksi ja sitten taas merkkiääni sammui kun annos oli annettu ja laite jatkoi matkaansa, näin tuon summerin merkitystä päättelin. Noille neljälle alueelle tultanee kaikki nuo 38 eri sädetyskertaa "tykittämään". Kaiken jälkeen totesin vielä hoitajalle, "kyllä tämä melkoista henkimaailman hommaa on, kun mitään ei missään näy eikä tunnu, mutta tehota pitäis."
Kyllä ihminen vaan lääketieteessäkin on melko viisas ja kuinka huimasti tämä kaikki onkaa edennyt. Vuoroani odotellessani katselin odotusaulan vitriinissä olevia hoitovälineitä aina -60 luvulta alkaen ja kyllä niistä ajoista on tultu melkoinen matka näihin päiviin.

Tapasin odotusaulassa myös saarijärveläisen taksikuskin jonka olin siunannut avioliittoon joskus 24-25 vuotta sitten. Eipä ollut meikäläistä tuntea, mutta sanoi, että "ääni se on joka paljastaa". Taas sai todeta kuinka vuodet karkaa. Ehdimme lyhyessä ajassa vaihtaa lastemme ja läheisimmät kuulumiset. Saatammepa kesän aikana vielä tapaillakin kun kuitenkin maakunnasta asiakkaita hoitoon kuljettelee.

Kaksi liuskaa sain mukaani sädetysaikoja. Aika lyhyeltä kesä noissa A-nelosissa näyttää, siitä vaan päivät punakynällä yli toimenpiteen jälkeen. Etenee se ajanlasku näinkin. Sain samantien lähetteet laboratorioon ja sen kun kävin otattamassa kokeet. Joten huomenna nyt pitäisi sitten kuulla tuomio kuinka nuo kaiken kohtalon määrittelevät PSA:t tässä vaiheessa lepää. Eilen fiilistelin hyvillä tuntemuksilla, mutta kyllä täytyy myöntää, että melkoinen häkkikokemus tämä on taas ollut, kun tietää puolen vuorokauden jälkeen kuulevansa melko kohtalokkaita lukemia. Ei yhtään ihme jos tämä käypi psyykkeen päälle kun välillä hengität melkoisen vapaasti ja seuraavassa hetkessä olet kuin verkkohäkin sisässä josta et mihinkään pakene, vaan tyynesti odotat kohtaloasi, joka ei ole millään tavoin sinun itsesi määriteltävissä. Rassaa se, vaikka nyt onneksi minulla itselläni on melko tasapainoinen ja hyvä mieli, mutta ymmärrän tavattoman hyvin kohtalontovereitani jos ja kun vielä kivut jyllää ja epätoivo pitää otteessaan. Sanat tässä taas kerran loppuvat.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Seuraava vaihe

Huomenna menenkin sitten heti aamusta Sädehoitoyksikön poliklinikalle aloittamaan sädehoidot. Ensiksi on vuorossa merkkaussimulointi ja välittömästi sen jälkeen sädehoito. Hoitokertoja tullee kaikkiaan 38 kertaa.

Vähän on orpo olo. Anita on toisessa yövuorossa ja päädyin tätä kirjoittelemaan iltani kuluksi, kun jonkin asteista valmentautumista tuo huominen pääkopassa vaatii. Viime viikon maanantainahan minulta otettiin lantionseudun kuvat joiden perusteella tämä sädetys toteutetaan. Ei sille vain mitään mahda, mutta kyllä mielessä pyörii ajatus, että jospa niiden kuvien kertoma onkin jotain, jotain synkkääkin synkenpää. Pelko se vaan osaa näyttäytyä, mutta se lienee jokseenkin luonnollista ja sellainen varautuneisuuden olotila joka kuuluu ollakin kun kerran parantumatonta tautia podet. Eli sen pimeyden peikon kanssa väännät kättä aina tämän tästä, toistamiseen.

Toisaalta, ellei tuota epävarmuutta tarvitseis tunnustaa, niin olen oikeastaan positiivisella, hyvinkin positiivisella mielellä juuri nyt. Arvoidessani kroppaani aiempien kiputuntemusten ja joidenkin muidenkin häiriötilojen perusteella, niin minun vointini on parempi kuin kertaakaan viimeisen vuoden- kahden aikana.
Enkä oikein muuta selitystä osaa löytää kuin, että saamani hormoonipistokset ovat tehneet tehtäväänsä. Jos näin olisi, että huomenna en joutuisi kuulemaan mitään ikäviä uutisia uusimmista kuvista ja lähipäivinä otettavat verikokeet osoittaisivat että PSA-arvot olisivatkin kääntyneet jo laskuun, niin sehän tarkoittaisi näin maalaisjärkisen potilaan päättelemänä, että hormoonihoidon kanssa elämäni saattais vaikka jatkuakin sädetyskuurin jälkeenkin.

Noh, riemusta en vielä kiljahtele enkä käsiäni yhteen lyö, sillä mitään ei ole vielä todistettu muuttuneeksi mihinkään suuntaan. Ja minkä tässä joutuu tunnustamaan, että kovinpa olen vaivastani mitään ymmärtämätön, mutta päättelenpä asioita nyt kumminkin kehoani kuunnellen.

Kuten niin monesti aiemminkin, niin täytynee luvata taas huomenna uusia kuulumisia.

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Onneksi olkoon Sari!

Suomen uudet EU-mepit tulivat sitten eilen valituksi. Henkilökohtaisesti tunnen heistä ainostaan Sari Essayah. Sari saikin yli 53.000 suomalaisen äänen, joten ei hän nyt sentään ihan yksin Soinin siivellä lentele.

Kun aikoinaan muutimme Vaasaan, niin sielä ihmiset omivat urheilevaa Lapinlahden tyttöä omakseen ja miksikäs ei, sillä olihan Sari juuri hiljattain päättänyt opiskelunsa paikallisessa yliopistossa. Sikäläinen helluntaiseurakunta oli saanut olla se paikka, jonka nuorteniltohin Sarin uskovainen opiskelukaveri oli hänet kutsunut ja niissä yhteyksiä Sari oli myös tehnyt tuon elämänsä tärkeimmän ratkaisun, eli tullut uskoon.
Muistan hyvin, kun Sarin voittoon päättynyttä MM-kisaa vuona 1993 jännättiin. Hänen voittonsa tuli lähelle vaasalaisia, jos kaikkia suomalaisia. On ollut ihailtavaa, kuinka hän on säilyttänyt elämän arvot paikallaan urheilu- ja muiden menestysten keskellä. Sari kierteli useiden vuosien ajan seurakunnissa ja erilaisissa tilaisuuksissa todistelemassa henkilökohtaisesta uskostaan. Nuo matkat ovat jatkuneet ihan tähän päivään asti.

Kun vuodenvaihteessa herätysliikkeemme kaksi kotimaan toiminnoissa vahvasti vaikuttavaa yhdistystä yhtyivät, Ristin Voitto ry. joka vastasi kustannustoiminnasta ja Vapaa Sisälähetys ry. joka puolestaan vastasi muista käytännön evankieliointipalveluista, niin päädyimme Sarin kanssa yhteen ja samaan hallitukseen. Minä tuli Ristin Voiton suunnalta ja Sari Sisälähetyksen puolelta. Muutaman kokouksen olemme ehtineet istumaan, toki Sari on ollut jo nyt niin työllistetty, että ihan joka kokoukseen hän ei ole mukaan ehtinyt ja kokouksissa näyttää olleen läppäri auki siihen malliin, että on taidettu tehdä samalla myös KD:n töitä. Ei paha. Todella hienon panoksen Sari on näinä vuosina tehnyt kotimaamme evankelioinnin hyväksi. Olen ihaillut sitä, kuinka hän on kaiken kiireellisyyden keskellä antanut arvokasta aikaansa vielä arvokkaammalle asialle, eli halunut mahdollistaa todistusta Jeesuksesta.

Viimeisessä kokouksessamme vitsailimme sinulle Sari, että tuleeko meidän laajentaa mahdollisesti tämän nykyisen Hyvä Sanoma ry:n kotimaan palveluja Brysseliin asti ja nyt se näyttää enemmän kuin todelta. Toivottavasti et jätä meitä kokoustamaan keskenämme, vaan lennät EU-rahoitteisesti joskus myös tämän tärkeimmän asian puolesta. Eikä meillä ole mitään sitä vastaan, vaikka tarjoaisit kokouslounaat sielä Brysselinkin päässä.

Paljon onnea ja siunausta sinulle Sari. Sinulla on laaja kannattajien joukko tukenasi. Olet osoittanut luotettavuutesi oikeiden arvojen puolesta ja siihen uskomme edelleenkin.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Kirja julki


Tänään oli hieno hetki seurakunnan keskellä juhlistaa LÄHTÖRUUDUSSA kirjasen syntymää. Anita totesi aamulla, että "hienoa juhlia, mutta kunpa voisi juhlia hieman toisenlaisen kirjan julkistamista". Niin, kunpa voisi, mutta kun ei. Olemme silti tavattoman kiitollisia kaikille, jotka ovat olleet edesauttamassa kirjan syntymiseen.
Tilaisuudessa kirjan kustantajan, Aikamedian, puolesta puheenvuoron käytti kustannuspäälikkö Outi Kättö (kuvassa vas.) Tilaisuudessa oli läsnä myös kirjan toimitustyössä suuren panoksen tehnyt Merja Larkkonen. Niin Outin kuin Merjan kanssa oli todella saumatonta ja vaivatonta työskennellä.

Seurakunnan edessä palautin mieliimme lähtöruudussa olemisen kokemista. Kuinka yllättäen meidät saatetaankin kutsua, ikään kuin alkupisteeseen. Kaikki se niin kovin itsestään selvyys katoaa ja tilalle tuleekin melkoinen määrä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia löydettävissä. Ja kun ei ole tietoisuutta milloin ja mihin suuntaan lähdeään. No,mitäpä tästä enää tässä kun jo niin monta kertaa olen sitä täällä pohtinut.

Hyvin lähti kirjanen liikenteeseen. Tilaisuuden päätteeksi kolmisensataa kirjaa tuli myydyksi. Enpä ole nimikirjoituksia tuollaistakaan määrää yhdeltä istumalta vääntänyt, kun nyt noita omistuskirjoituksia singneerasin (toki ei se minun puumerkillä vie kuin puoli sekunttia kerta).

Uskon ja toivon edelleen, että kirjassa kuvatun arkitodellisuuden kautta lohdutus ja toivo pilkahtaa edes jonkun ystäväni elämään.

Loppuillan pyhitänkin EU-vaalien tulos-seurantaan.

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Vähän koleaa!

Eilen oli tarkoitus jatkaa Mäkisen Markun kanssa ylimääräisten rakennus- ym. jätteiden kaatopaikalle kuskaamista, mutta oli onneksi sen verran sateinen keli, että meillä oli hyvä yhteinen syy siirtää projekti ensi viikolle. Samalla pitäisi ilmeisesti kaataa yksi omenapuu, kun jäi ihan turhan lähelle laajentamaani kuistia. Mutta senpä sitten näkee tulevalla viikolla, kaatuuko vai ei.

Olin tänään aamupäivällä Laukaassa hautajaisissa. On merkillepantavaa, kuinka siunaustoimitukset ovat tämän oman sairauteni myötä melkosen koskettavia hetkiä. Kuolema ja tämä meidän rajallisuutemme on arkun äärellä seisoessa käsin kosketeltava. Melko pian sairauteni alkuvaiheessa siunasin erään mieshenkilön, joka oli sairastanut elämänsä aikana tätä samaa syöpää. Hän oli käynyt lävitse ihan samat hoidot, jotka minulla on edessä, mutta kuitenkin menehtyi sairauden myötä - toki kylläkin vuosien jälkeen. Se päivä oli minulle erityisen haasteellinen ja muutamat lähipäivät jopa ahdistavia.

Nyt tulin juuri tuosta yläkaupungin Lounaispuistosta, jossa Vaajakoskelle neljä vuotta sitten järjestäytynyt venäjänkielinen Siunauksen seurakunta pitää vuosikonferenssiaan. He tukeutuivat heti alkuvaiheessa meidän seurakuntaan järjestäytyessään ja etsiessään toiminnalleen tiloja. Aiempina vuosian osa heidän viikonlopun mittaisen konferenssinsa tilaisuuksista on ollut meidän tiloissamme Lyseonkadulla. Jyväskylän seudulla asuu tietääkseni n. 2500 venäjältä tänne muuttanutta. Heillä tosiaankin toimii muutaman kymmenen hengen itsenäinen seurakunta. Nyt kävin avaamassa tervehdykselläni heidän juhlaansa Lounaispuistossa, jossa on hienot puitteet tallaselle tapahtumalle, mutta ulkoilmassa. Osasipa olla kylmä, lämpötila +6-7C. Ihan tuli mieleen kesäinen telttakokoustoimintamme 70-80 luvuilta, jolloin helluntailaisten teltat olivat vielä kesäisin pystyssä melkein joka kyläkunnalla. Parhaina kesinä minäkin pyöritin tallaisia telttakokoussarjoja 8-10 viikona ajan, kelissä kuin kelissä. Ankein tunnelma on jäänyt mieleeni Joutsan Uimaniemeltä. Lämpöasteita oli kolme ja teltan katolla lunta kun aloitimme tilaisuutta. Kyllä silloin kävin ajattelemaan, että eipä tässä taida paljon järkeä olla, kuulijoitakin paikallisen talon emäntä, eipä muita. Nytpä tuo kulttuuri on tyystin kuollut, mutta kuolleetpa ne ovat kyläkunnatkin.
Toivottavasti viikonlopulla hieman lämpenee, että kyseinen konferenssi onnistuu myös säiden puolesta. Minä olen jotenkin tykästynyt näiden veljesten toimintaan, ovat niin vilpittömän innokkaita ja uskon henkisiä tekemisissään. Kielierot eivät ole paljoa meitä rajoittaneet, aina on tarvittaessa tulkkikin löytynyt.

Huomenna onkin tarkoitus käydä Kälviällä Marjetan Voiton ja Päivin yhteisillä 50-vuotis päivillä. He olivat meidän lähetystyöntekijöitämme Japanissa, silloin kun palvelin Vaasan seurakuntaa. Voitto oli kotimaan jaksoillaan minulla työkaverina ja hyvä olikin. Harva meistä saa muuten asustaa niin hienolla paikalla kun Marjetat Vaasassa olessaan. He rakensivat hirsitalon Sulvan Söderfjärden, joka on muuttolintujen tunnettu levähdyspaikka. Syksyisin ja keväisin oli todella vaikuttavaa kun mm. kurkiparvet tekivät laskeutumistaan aivan talon piippua hipoen. Poikamme Jarkko oli ensimmäisissä kesätöissään kärrätessään heidän pihakiveyksiä. Jarkolle jäi hyvät muistot Voitosta, joka iski tarinaa Jarkon kärräillessä kiviä. Myöhemmin rakentelimme Jarkon kanssa heidän autotallinsa urakkamiesten jäljiltä loppuun, Voiton ohjeistaessa meitä valokuvien avulla Japanista käsin.

Sunnuntaina onkin sitten LÄHTÖRUUDUSSA kirjasen julkistaminen, jota odotan kuin pikkupoika. Lähinnä jännitän sitä kuinka kirjanen lähtee liikkeelle, sillä minun tavoitteeni ovat aina aika kunnianhimoisia. Nytkin vilpitön motivaationi on varsinaisesti sanoman mahdollisimman tehokas eteenpäin saattaminen ja siksi elättelen toiveita, että kustantaja saa markkinoitua kirjaani ennätykselliset määrät.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2009

Mikä lähtöruutu?

Kirjasen nimi "Lähtöruudussa" ei ole sukua liki kaksikymmentä vuotta sitten kirjoittamalleni moottoriurheiluaiheiselle nuorisokirjalle "3,2,1, AJA" vaikka niinkin voisi olettaa. Toki lähtöruutu on hyvinkin tuttu termi siitä maailmasta.

Sieluni silmin näin kylläkin itseni parkkeerattuna lähtöruutuun joko radan lähtösuoran päässä tai liikennevaloihin kaupungin katuvilskeessä. Mutta otsakkeella on minulle tällä erää paljon syvempikin merkitys.

Kun elämä pysäytetään täydestä matkanopeudesta, niin stoppi on monitahoinen, ainakin fyysinen, henkinen ja hengellinen. Niinpä olenkin pohdiskellut kuinka ja mikä, tai mitkä persoonani osa-alueet minusta ovat suostuneet istumaan tuohon lähtöruutuun? Vaiva on fyysinen, mutta käytännössä tuo puoli minusta jatkaa kutakuinkin taukoamatta samalla kierroksilla. Olenkin todennut välillä itselleni, että valehtelenko muka jotenkin pysähtyneeni.

Totean kirjani loppuluvussa, että olen edelleen tuossa lähtöruudssa, enkä anna itselleni lupaa jatkaa matkaa. Se on totta. Vaikka kalenteri on täyttynyt kutakuinkin entiseen tahtii - nyt jonkun verran ensi vuodellekin - henkinen ja ehkä vielä enemmän hegellinen minäni on suostunut pysymään paikallaan. Olen siitä suunnattoman kiitollinen ja suorastaan onnellinen. Olotila on toki vähän jakautunut. Ihan kuin osa istuisi minusta sielä lähtöruudussa ja kuski on hypännyt sinkoilemaan kadulle tai kilparadalle omin päin. Ihmisen jaksaminen kun on kuitenkin lähtökohtaisesti riippuvainen henkisestä ja hengellisestä tasapainosta, siksi saada olla tältä osin hiljentyneenä on yksityisen maailmani tärkein vaihe. Täytynee varmaan vain odotella, että Vesa Vesana rauhoittuu ja asettuu myös fyysisesti lepoon, sillä juuri nyt olen todennut kropassani ihan ennen kokematonta väsymystäkin.

Mihin suuntaan matkani tästä jatkuu, onkin sitten vastausta vailla oleva kysymys. Jos ja kun merkkivalot vaihtuvat ja lähtölupa annetaan, niin siinä vaiheessa toki suuntakin lienee selvillä. Takaisin entiseen rutinoituneeseen hegelliseen elämään en haluaisi palata mistään hinnasta. Toiveeni, saada suorittaa palvelutehtävääni uusin eväin, olenkin tuonut monta kertaa tekseissäni esiin. Tällä hetkellä tuntuu vähän etäisemmältä, mutta ei toki vieläkään kokonaan pois suljetulta, että matkani ei täällä ajassa enää tätä ruutua pidemmälle jatkuisikaan. Lähtöruutu, mikä lähtöruutu.

Todennäköisimmin alan tulevina kuukausina pikkuhiljaa nostattelemaan kytkintä sitä mukaan kun hoidot ja elämä niiden turvin jatkuu, vaikka se etenisikin muutaman kuukauden jaksoissa - moduuli kerrallaan.

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Valmista tuli

Tänään se sitten tuli. Nimittäin tämän blogini printtiversio. Sain aika pikavauhtia työstettyä kustantajan otollisella avustuksella tämän päiväkirjani kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta kirjasen. Kiitos erityisesti Aikamedian kustannuspäälikkö Outi Kätön ja hänen kirjan toimittajaksi kutsumansa Merja Larkkosen.
Yhteistyö oli hienoa heidän kanssaan, vaikka aika pikavauhtia lähdimme sanoista tekoihin.
Lähtötilanne piti sisällään hiukan poikkeavia elementtejä. Ensinnäkin kyse oli erikoislaatuisesta projektista, nettipäiväkirjasta kirja. Se oli sinällään uusi ja mielenkiintoinen hanke, en tiedä millon ja missä vastaavaa on tekaistu. Hiukka meitä jännitti, kuinka se oikeasti toimii ja eihän tuo jännitys ole vieläkään ohi, sillä senhän vasta markkinat mittaavat. Sen vain aika - toivottavasti lähipäivät ja viikot - osoittaa kuin kansa lopulta omiin kirjasen itselleen.

Minulla oli vähän vaikeuksia lähteä ajamaan omaa tekstiäni kustannettavaksi, kun itse olen kyseisen kustannusyhtiön hallituksen puheenjohtaja, mutta samojen lainalaisuuksien alla tässä saa sentään olla muiden käsikirjoittajien kanssa. Eikä ihan pieni ollut paine jatkaa oman sairautensa käsittelemistä julkisuudessa, nyt vain nettiä perinteisemmällä tavalla. Vakuututtua itseni motivaatiosta tarjota tukea kaikin keinoin ihmisten kärsimyksiin, en enää arkaillut olla hankkeessa aloitteellinen.

Kirjanen on mielestäni, ja toivon tietysti, että monen muunkin mielestä, hinta-ja laatusuhteeltaan mitä parasta. Likimain sata sivua neljällä eurolla. Eipä voida enää valitella että kristillinen kirja ja varsinkin Aikamedian kustantamana on ylihinnoiteltua, kun sivun saa neljään centtiin. Voisipa melkein todeta, että halvallapa elämääni markkinoin. Ei halvan hinnnan tähden, vaan ihan sydämeni halulla toivon että kirja tulee leviämään laajalti, nimenomaan sanomansa tähden. Siihen olen pannut parastani, oikeastaan voin sanoa, että koko elämäni. Kaiken raadollisuuden keskellä on armollista voida vakuuttaa luottamusta ja toivoa.
Ihan yksi yhteen se ei ole tämän blogitekstin kanssa, sillä alkuun, sekä loppuun olen laitellut lukijoille omat lisä saatteet. Lisäksi Merjan tarkka oikoluku on tehnyt tekstistä tosi hyvää luettavaa.
Olen ylpeä tiukkaakin tiukemman aikataulun loistavasta lopputuloksesta.

Olen siunaillen tekstiä tuottanut ja siunaillen sitä toivon luettavan.

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Levollista mieltä

Maanantaiaamu alkoi tavanomaisella pastoripalaverilla. Toki osa väestä oli lasten leirin valmistelussa, niitä kun taas tulevana kesänä on viikko toisensa perään Toivakassa leirikeskuksessamme.

Poistuin paikalta jo yhdentoista maissa sädehoitopolille valmistautumaan. Jostain kumman syystä olin tavallista kärttysämmällä tuulella. Ihan kaikkea ei viitsis hormonienkaan syyksi laittaa, mutta tätäkin ne ilmeisesti saavat aikaan. Toki eihän tallainen sädehoitoon valmistautuminenkaan ihan joka päiväistä ole, etteikö siinä voi vähän kiukutellakin. Anita teki töihin lähtöä samalla kellonlyömällä kun minä suuntasin polille.


Vähän kiireellä kaupan kautta ryntäilin. Paikkahan oli jo kevään gammakuvauksesta tuttu, joten nyt saatoin tarkkailla ympärilleni edellistäkin rennommin. Aika tyytyväisen oloista väkeä, yksi odottaja söi jugurttieväitään pöydällä, toinen etsiskeli kovaäänisesti sijaansa vaihtanutta vesiautomaattia tai -kannua. Tuli aika hyvä mieli jo ennen sisään kutsuakin, sillä täällä talossa näyttää olevan ihan omanlainen rauhaisa meininki. Eihän se vain kerro osaansa tyytyneistä tai alistuneista asiakkaista.
Minua toki edelleenkin vähän hermostutti ja mietin, että miks oikeastaan hermoilen. Oliko syy tämä hoitoon valmistautuminen, kotona odottava ruohonleikkuu ja sitä edeltävä leikkurin huoltaminen? Kone kun ei talven jälkeisellä ensileikkuulla suostunut ropottamaan kuin tyhjää käyntiä. En päässyt oikein itsestäni perille, mutta ei se kyllä tämän odottamisenkaan syytä oikein ollut. Taisin päätyä tuskailussani parkkimaksun ajan päättymiseen. Ei nämä huolet nyt taas oikein suhteudu kohdalleen.

Pääsin vuorollani lääkärin juttusille. Kävimme keskustellen lävitse edessä olevan hoidon etenemistä ja siihen valmistautumista. Oli erittäin hyvä, asiansa osaava naislääkäri. Keskustelun kuluessa tuli vain väistämättä olo, että minähän taidankin selvitä tästä - kaikki selviävät. Sitä ei lääkäri luvannut, vaan päin vastoin totesi, että hoitotoimenpiteethän ovat maksimaaliset tilanteen mukaan ja nyt katsotaan mihin näillä päästään. Siis ajatus oli tuon suuntainen, mutta se levollisuus jolla hän asian esitti oli parasta mitä saatoin odottaa. Olin ollut siinä käsityksessä, että sädehoidon jälkeen otetaan melko välittömästi seuraavat PSA ym. arvot. Mutta nyt sädetyksen alkaessa otetaankin ns. lähtöarvot ja sitten muutamia kuukausia sädehoidon päättymisen jälkeen saankin vasta kutsun kotrolliin jossa nuo veriarvot katsotaan uudelleen. Se on vaan pienestä kiinni, mutta tämäkin tieto lisäsi mielentyyneyttä, kun kontrollit taitavatkin tulla vastaan joskus ihan loppuvuodesta. En tiedä kuin muut vastaavassa tilanteessa reagoivat, mutta nyt jokainen siedettävä ja elämästä lupauksia antava kuukausi tuntuu ihan juhlalta.

Annossuunnittelusimuloinnissa sama lähestymistapa sai jatkoa. Jaksamistani ja yleiskuntoani kyseltiin uudelleen. Kyllä nämä hoitajat osaavat ainakin potilaistaan huolehtia, tuli ihan oikeasti hyvä olo. Haastattelun kautta minut sitten ohjailtiinkin lantionseudun kuvaukseen, joka olikin sitten muutamassa minuutissa ohi. Kuvien perusteella sitten kuulema määritellään ensi viikolla aloitettavaa sädetystä.

Olipa hyvä käynti ja eipä tunnu yhtään vaikealta suunnata tuohon laitokseen kesäaamuista lenkkiä. Hullumminkin asiat voisivat olla, monin verroin hullummin.
Toki eihän sitä kaikkea tulevaa osaa ennakoida, aina takaraivossa kummittelee, että jospa sieltä uusista kuvista löytyykin jotain kovin kummallista, mutta nyt haluaisin ohittaa mokomat peikot. Toivo on vaan melko ihmeellinen asia.

Tulipa nurmikkokin ajeltua ja iha itse huolletulla koneella.