maanantai 12. lokakuuta 2009

Budjettia ja kotona pakoilua

Helsingissä asuva poikamme Jarkko kävi vaimonsa Annikan kanssa viikonlopulla. Jarkko valmistui vuosi sitten röntgenhoitajaksi ja sai heti vastaavan työpaikan Terveystalolta. Hän on alusta alkaen elänyt oman ammattinsakin kautta tätä minun sairauttani ja on ollut tosi hienoa vaihtaa kuulumisia saamistani hoidoista ja niinpä nytkin viikonlopun aikana niitä sivusimme.

Tämä viikko onkin sitten täällä Jyväskylän alueella koulujen syysloma-aikaa. Aika monet ovat suunnanneet matkansa kuka minnekin. Meidänkin on tarkoitus loppuviikolla paeta muutamaksi päiväksi Kainuun korpeen, mutta joitakin työasioita tässä vielä alkuviikolla tulee hoideltua. Eilisen päivän, kun ei sattunut saarnahukia, väänsin ensi vuoden budjettiamme hallitukselle esitettävään valmiuteen. Jotenkin nautin siitä ja teen sitä ihan mielelläni, vaikka aika kauaksi se pastorin perinteisestä roolista, saarnaamisesta, meneekin. On aika palkitsevaa nähdä toiminnan tavoitteellisuus jo edeltäkäsin ja sitten seurata vuoden mittaan kuinka menestyksellä selviämme myös taloudessa. Tulot kun herätysliikkeemme seurakunnissa perustuu täysin ja yksinomaan vapaaehtoisiin lahjoituksiin.

Isossa Kirjassa on parasta aikaa menossa seurakuntien työntekijöiden valtakunnalliset syyspäivät. Vuosi sitten olinkin kyseisillä päivillä yhtenä alustajana. Tällä kertaa luennoitsijoina on päätoimittaja Leevi Launonen ja valtakunnallisesti tunnettu terapeutti Seppo Jokinen puhumassa johtajuudesta. Minulla on vain ihan outo fiilis, vaikka luennoitsijat ovat mitä parhaimmat ja Leevi minulle henkilökohtaisesti aika läheinenkin, niin tällä kertaa en saanut itseäni mitenkään mukaan. Syyksi olen löytämässä tämän oman sairauteni nykyvaiheen. Nimittäin tällä hetkellä en meinaa millään jaksaa vastata ihmisille kun he kyselevät vointiani. Ja se taas jotuu siitä, kun muutamaan kuukauteen ei ole tapahtunut mitään merkittävää, mitä voisi kertoa ja toisaalta tulevan kontrollin läheisyys ihan selvästi hermostuttaa. Seminaarissa jotuisin väistämättä selittämään tilaani tunnista toiseen, kun paikalla on varmaan liki sata kolleegaa. Eihän se heidän syynsä ole, mutta näin vain tuntuu tällä erää monin verroin helpommalta. Samalla sisäisesti nautin kun tunnistan olevani melko hyvin tasapainossa työhöni, työtovereihini, vapaa-aikaani ja itseeni nähden. Ei ole vaikeuksi sanoa ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti