perjantai 23. joulukuuta 2011

Jeesuksen läsnäoloa jouluusi

Kiitos teille kaikille tuhansille lukijoilleni, jotka olette menneen vuoden aikana vierailleet tällä sivustollani.

Joskus poikaseni kudoin meidän pihamökissämme kangaspuilla räsymattoa. Se oli melkoinen ponnistus, mutta vieläkin muistan sen ilon kun mutkikas ja kovin epätasaisesti pingottunut matto sai aina uutta väriä edellisten jatkeeksi. Mennyt vuosi on ollut ehkä elämäni vaiherikkain ja kirjavin. Olen yrittänyt sitä kutoa jotenkin tänne omaksi ilokseni ja teidän monien luettavaksi.

Seesteisestä alkuvuodesta en enää kovin paljon muista, mutta kevät alkoikin jo sitten sytostaattihoitojen myötä tiivistää taistelua sairautta vastaan. Sairausloman ensimmäiset kuukaudet tarjosivat minulle lepoa myös henkisesti, nautin hetkistä lueskella kesälämmössä riippukeinussa.

Syksy olikin sitten todellinen kuoleman syksy. Eilen viimeksi lueskelin täältä omaa tekstiä ja itkuksi se meni vielä kuukausien jälkeenkin, kun koetut tunnetilat palautuivat niin lähtemättömän elävästi.

En osaa sanoa missä vaiheessa kaikkivaltias Jumalani on puuttunut asioitteni kulkuun, mutta puuttunut Hän on ja voimakkaasti. Neljä kuukautta olen elänyt ilman hoitoja ja arvioni on, että eipä vointini ole ainakaan huonompaan suuntaan kehittynyt, veriarvotkin todistavat päinvastaista. Tästä valtaisasta ihmeestä jonka lopulista konkretisoitumista odottelen alkuvuoteen olen teille kaikille esirukoilijoille tavattoman kiitollinen. Katsotaan millaiset kansanjuhlat saammekaan vielä yhdessä viettää. Olen niin kiitollinen teille, että nyt en todellakaan löydä sanoja kuinka sen ilmaisisin. Todetaan vaatimattomasti, että olen kiitollisin ihminen mitä maa päällään kantaa. Sinä, kuka oletkin, olet juuri minulle tavattoman merkityksellinen, vaikka olisit vain kerran muistanut huokaista Jumalan puoleen minun terveyteni vuoksi. Uskon, että Hän on kääntänyt kärsimyksen siunaukseksi juuri rukousten vuoksi.

Näin haluan toivottaa teille kaikille Jeesuksen todellisella läsnäololla siunattua joulunaikaa. Iloitaan siitä, että meillä on toisemme ja turvanamme muuttumaton rakastava Jumala.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Remontti kiireitä

Kun sairauteni näytti syyskesällä pahenevan nopein harppauksin, niin päädyimme jossain vaiheessa pohtimaan vakavasti muuttoa pienempään huoneistoon. Ja niinpä siinä sitten kävi, että maatessani sairaalassa, välillä tosi huonossakin kunnossa, Anita teki valtakirjalla puolestani asuntokauppoja. Kun kaupat oli lyöty lukkoon ja vuodenvaihde näytti lopulliselta muuttoajankohdalta, niin muistan silloin tuskaisena pohtineeni, että tuskin ehdin montaakaan yötä uudessa asunnossamme viettämään - jos yhtäkään.

Tilanne on kuin sadussa. En olisi ikipäivänä uskonut, että joulunodotukseni tuhraantuu kiireiseen asuntoremonttiin. Kun viimeviikon maanantaina aloitimme remonttia entisen keittiön purkamisella, niin talkoomiehet saivat kukin vuorollaan olla minua kiskomassa nutunliepeestä, kun en millään malttanut pysyä työmaalta poissa. Työn edetessä olen päivä päivältä suuremman ihmetyksen vallassa. Olen ottanut mitä raskaampia tavaralähetyksiä vastaan ponnistellen itseni äärimmilleen. Kaapistojen asennuksessa olin pitkiä päiviä ammattimiehen apurina ja homma kävi kuin entisiin hyviin aikoihin. Viikolle on kertynyt työtunteja ihan normaali remonttimiehen mitta, jos ei hieman enemmänkin.

Kyljessä oleva nefrostooma muistuttaa kuolevaisuudesta, samoin kuin päivittäiset kipulääkkeetkin. Niiden ottamisen kanssa on vaan tupannut käymään muutamana aamuna unohdus, kun siksi höyryten olen työmaalle mennyt, että vasta aamupäivän vatsakivut ovat muistutelleet todellisuudesta.

Vaikka kroppa on jäykkänä ja jokaista jäsentä kolottaa, mutta on se nautinto voida päivän päätteeksi vetäytyä hikisenä saunanlauteille, tai suihkuun, kun tilanne voisi olla toisinkin, lakanoiden hilsettä suihkutellen.

Sairauden kokonaistilanteen kehitystä on vaikea käydä ennustamaan. Muutaman viikon päässä olevat kokeet jännittävät aikalailla, mutta jos yleiskunnon kehitykseen voisi jotain olettamuksia perustaa, niin pitäisin itseäni aika hyvävoimaisena olosuhteisiin nähden. Minun pitäisi ennusteiden mukaan olla ihan jossain muualla.

Nöyränä, mutta tavattoman kiitollisena lähestyn joulua ja uutta kirjoittamatonta vuotta.

torstai 15. joulukuuta 2011

Tapahtumat takana

Menneen viikon aikana on taasen tapahtunut paljon. Sisäisesti olen ollut melkoisessa myllerryksessä monien tekijöiden summana. Yhtenä, ei vähäisempänä olen tunnistanut kuinka mielialaani vaikutti melkoisen paljon muutama viikko sitten saamani tieto positiivisista tuloksista. Vaikutus oli tietty myönteinen avaten jo suljetun elämän lehden uudelleen auki. Mutta samalla se käynnisti ainakin tänne asti jatkuneen prosessin elämän uudelleen käynnistämisestä monine vielä ratkaisemattomine kysymysmerkkeineen. Ihan vieras, tunnistamaton ja täysin arvaamaton vaihe, mitä ihminen joutuukaan käymään lävitse kun elämän vihreä valo alkaakin muutaman vuoden vaitiolon jälkeen taas himmeästi vilkkumaan. Pieni toivonkipinä ei vielä jaksa pitää elämää yllä, mutta se kykenee käynnistämään kuitenkin mellakan psyykkeessä niin, että tunteiden laineissa on pidättelemistä.

Sunnuntaina olin Jämsässä, entisessä kotiseurakunnassani, Uusi elämä voittaa merkeissä ja kivasti oli väkeä koolla, sekä monet halusivat tulla siunatuksi esirukouspalvelussa. Todella rohkaiseva käynti.

Tiistaina ja eilen keskiviikkona kokoustelimme sitten samalla teemalla pastori Seppo Jokisen kanssa täällä Jyväskylässä. Tiistaina temppelillä oli väkeä ennätysmäärä aiempiin Uusi elämä voittaa -tilaisuuksiin nähden, vaikka näin joulunkiireissä olemmekin. Palokan Toivonkulma oli eilen illalla liki viimeistä sijaa myöden täynnä. Kummassakin illassa oli tosi vaikuttavaa kun saimme siunata kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä heidän eri tarpeissaan. Sepon rauhallinen ja isällinen esiintyminen on ihan yhtä vakuuttavaa, kuin hänen terapeuttivuosinaankin. Nyt hän on omien sanojensa mukaan vain jättänyt taakseen "rutikuivan karismaatikon" ja tuo esiin puheissaan ja rukouksissaan Pyhän Hengen kaikkivoipaisuutta. Kyllä oli lämmin ja rohkaiseva parin kokouksen sessio. Meille jäi toive elämään, että voisimme vielä jossain vaiheessa päästä kokemaan uudelleenkin yhdessä palvelemisen yhteyttä. Kovin me samanlaisilla suksilla nyt hiihtelemme, Jumalan armosta.

Nyt pitää lähteä hakemaan terveyskeskuksesta kolmen kuukauden hormoonipistosannosta. Ainut hoito joka on jäljellä ja ollutkin rutiini ihan taudin alusta asti.

Ensi viikko onkin sitten jo jouluviikko. Joulu se taitaa tulla tänäkin vuonna, vesisateesta ja muista vastuksista huolimatta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Uskon ja epäuskon kamppailua

Kirjoittaessani viime blogissani kohentuneista veriarvoista, niin sielä lomassa totesin, että tämä se vasta rankka vaihe onkin. Kiistaton tosiasia on, että tulokset ovat aivan ihmeellisellä tavalla korjautumaan päin, mutta epäuskoisuuttaan vikuroivan mielen saaminen pysyvästi luottamuksen puolelle ei ole mikään sormennapsaus.

Erityisen lohdullista ja toivoa herättävää on se, että rukouksissa viipyessä usko saa kaikista epäilyksistä ja vielä korjautumattomista sairausvaiheista huolimatta voiton ja silloin voi koko sydämestään pyytää Jumalalta munuaisen ja kaikkien mahdollisten toimintojen täydellistä palautumista. Välillä valtaa oikein viha kaikkea sairautta kohtaan.

Lyhyen ajan sisällä olen saanut myös muutamia tosi rohkaisevia ja vakuuttavan tuntuisia viestejä eri ihmisiltä siitä, kuinka Jumala on antanut lupauksensa parantaa minut lopullisesti. Tässä vaiheessa ne ovat löytäneet minussa otollisen maaperän. Kiitos Jumalalle, usko on se joka voittaa!!

Olimme päivällä seurakunnan ehtoollisjumalanpalveluksessa. Ison Kirjan lähetyslinjan opettaja Jorma Saarinen piti erityisen hyvän ja tosi terapeuttisen puheen syyllisyydesta ja itsensä halveksimisesta, tai oikeammin sen voittamisesta. Hän toi esiin, kuinka yleistä se onkaa myös kristittyjen kesken. Sitä ruokkii liian korkealle asetetut tavoitteet ja ihanteet ja saa ihmisessä aikaan jopa oman identiteetin menettämistä. Ihmisellä kun tulee tarve käydä mielyttämään muita saavuttaakseen nuo tavoittamattomat ihanteet ja siinä katoaa jo todellisuus siitä kuka minä oikeasti olen? Hän rohkaisi löytämään oman itsemme ja hyväksymään toisemme ihan oikeasti sellaisena kuin olemme. Oli vapauttavaa!

Tulevan viikon aikana olisi tarkoitus pistäytyä Pohjois-Karjalassa anoppilassa. Siitä onkin pitkälti toista vuotta kun olen sielä viimeksi käynyt. Muistan kun edellisen kerran ajelimme sieltä Jarkon kanssa ja matkalla lääkäri soitti ja totesi, että syöpäarvot ovat jatkaneet nousuaan ja seuraavaksi olisi aloitettava uudet hoidot. Siitäpä se sitten käynnistyikin syksyllä toisilla hormoonihoidoilla ja myöhemmin sytostaateilla.

Reilu viikko sitten olin RV-lehden haastattelussa, jossa sain avata näitä pitkäaikaissairaan kipeitä tuntoja ja mielialoja silloin kun kuolema on jo tunnistettavasti läsnä. Juttu tulee ilmeisesti lehden joulunumeroon.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ihme!

Enpä ihan oikeasti olisi vielä aamulla uskonut saavani kirjoittaa seuraavaa blogiani näin iloisten ja hämmentävien uutisten kanssa!

En vielä hypi riemusta kattoon ja toitota lopullista paranemista koko maailmalle, mutta sydämestäni on jo ehtinyt nousta murtunut ja nöyrä kiitos Jumalalle. Nimittäin lääkäri luki tällä kertaa niin mahtavia veriarvoja, että ihan oli vaikea uskoa asiaa todeksi.

PSA oli laskenut reilun parin viikon aikana 29.tä 16.ta, eli liki puolittunut. P-Krea oli selvästi alhaisimmalla tasolla mitä yhden munuaisen aikana on ollut. Keuhkokuvissa oli aiemmin ollut havaittavissa jollain pienellä osalla "painaumaa", jota ei nyt enää kuvissa näkynyt.

Lääkäri toki antoi ymmärtää, että syöpä ei käyttäydy koskaan "ohjekirjan" mukaan. Esimerkiksi mahdolliset infektiot voivat saada aikaan lyhytaikaisia muutoksia.

Parantuneen päivittäisen vointini ja merkittävästi kohentuneiden koetulosten perusteella en kuitenkaan tahdo millään suostua uskomaan pelkkään hetkelliseen tulehduksen tai muun saamaan muutokseen, vaan kyllä tässä paljon mielummin antaa kiitoksen elävälle Jumalalle! Hän on kuullut ne tuhannet ja tuhannet esirukoukset, jotka puolestani on Hänen puoleensa huudettu.

Täytyy kyllä tunnustaa, että tämä osa se vasta onkin vaikea osa käsiteltäväksi, huh huh! Iloakin vahvempana on tällä hetkellä raskas - hartioita painava - pelko, mitä seuraavaksi? Jospa tulokset eivät syystä tai toisesta pidäkään paikkaansa? Ja jospa lääkärin arvio onkin täysin oikea ja tammikuussa (seuraavat kokeet 10.1.12) lukemat ovat taas kertautuneet toiseen suuntaan? Olo on ainakin vielä muutaman tunnin positiivisen sokin jälkeen tosi hämmentynyt.

Tosiasia on nyt kuitenkin se, että ilman hoitoja syöpäarvoni ovat tuntuvasti laskeneneet. Tallaista laskua en ole kokenut kuin viimeksi kesällä 2009 kun sädetys oli parhaimmillaan. Repikäämme siitä! Ainakin loppuvuosi on aikaa riemuita!

Kiitos teille kaikille mukana eläville ja esirukoilijoille. Mutta älkää missään tapauksessa hellittäkö, ehkäpä Jumala kirkkaudessaan tekee vielä monin verroin enemmän minulle ja monelle monelle muullekin. Nyt hengellinen sodankäynti vasta alkaakin ja muistakaa pommittaa taivasta seuraavien kokouksienkin vuoksi.

torstai 24. marraskuuta 2011

Eteenpäin!

Keskiviikko oli taas tutkimuspäivä. Aamulla ensin laboratoriokokeet ja sen jälkeen Keskussairaalan puolelle ensin keuhkokuviin ja sit vielä vatsanseudun ultrakuvauksiin.
Ultralääkäri totesi tutkimuksen päätteeksi, että "toinen munuainen on kunnossa ja toinen samanlainen kuin viimeksi". Eli sillä suunnalla ei ilmeisen suuria muutoksia.

Viikonpäästä keskiviikkona on sitten lääkärin kuuleminen, jossa saankin sitten taas tarkemman päivityksen taudinkuvasta.

Jonkunverran kivut ovat lisääntyneet edellenkin, varsinkin aamupuolella yötä. Muutoin kyllä kuntoni on huomattavasti kohentunut kaiken aikaa kovien sytostaattihoitojen ja lokakuisten rankkojen hoitotoimenpiteiden jäljiltä. Aiemmin olin niin väsynyt, että kymmenen tunnin yöunet eivät riittäneet, vaan pakko oli vielä päivälläkin pysytellä vuoteessa. Nyt päivät menevät kutakuinkin jalkeilla ja yöt ovat lyhentyneet merkittävästi. Tästä olen Jumalalle ja kaikille esirukoilijoille kiitollinen.

Ei meikäläisen mieli malta olla suunnittelematta uusia tapahtumia. Sunnuntaina 11.12 menen nuoruuteni aikaiseen kotiseurakuntaani Jämsään pitämään yhden Uusi elämä voittaa tilaisuuden. Seuraavalle viikolle olenkin sitten suunnitellut tänne Jyväskylään taas 13.12 temppelille ja 14.12 Palokan Toivonkulmaan tapahtumat. Mikä mahtavinta noihin tilaisuuksiin tulee mukaan pastori-terapeuttiveljeni Seppo Jokinen. Seinäjoella tapasimme hänen kanssaan näissä merkeissä ja hänen puheenvuoronsa kolahti minuun, niin kuin varmaan moneen moneen muuhunkin. Niinpä sain ajatuksen pitää jonkun yhteisen Uusi elämä voittaa tilaisuuden ja ne järjestyivätkin näin nopeasti. Juttelimmekin keskenämme, että varmaankin tilaisuudet saadaan järjestettyä, vaikka näin heikkokuntoisia olemmekin, sillä tuskin me nyt sentään ihan yhtäaikaa täältä lähdemme.

Olen muuten saanut viime aikoina joitakin kertoja vastailla kysymykseen, että onko enää viisasta ja ollenkaan tervettä meininkiä pitää näin huonokuntoisena tallaisia tapahtumia? Meneekö tämä jotenkin eettisesti ja moraalisesti kyseenalaiseksi sairaudella mainostamiseksi? Terveitähän nämä kokoukset eivät varmasti ole, niin kauan kuin näin sairas olen!! Henkilökohtaisesti minä vähät piittaan moisista puheista, kun tiedän tasan tarkkaan omat motiivini. Kun sairastuin, niin tein jonkinlaista lupausta Jumalalle, että niin kauan kuin elän, niin haluan viedä sinun valtakuntaasi eteenpäin. Mitä minä muuta tässä tekisin? Sängynlaidalla virkkaisin ja sairaalan väliä kulkisin. Jos Sorsakosken Topi kävi viimeisillä voimillaan studiossa laulamassa, niin moninkertaisella innolla minä aion vielä saarnata. Jos yhdellekin kärsivälle voin olla avuksi, niin sen tulen tekemään, vaikka ottaisi vähän lujemmillekin. Tämähän on kaikki vain suurenmoista armoa alusta loppuun. Kunpa olisin omannut tämän palon ja innon kaikki kokonaiset kolmekymmentä vuotta mitä olen tätä virkaa hoitanut, harmittaa, kyllä harmittaa. Mutta tehdään se mitä ehditään ja voidaan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Nefrostooman juppuilua

Tätä viikkoa on sävyttänyt munuaiskatetrini nefrostooman ailahtelevuus.
Ilmeisesti jo viikonlopulta alkaen se alkoi tukkeutua ollessani tietyissä asennoissa. Jälkeenpäin olen todennut, että varmaan nestettä alkoi taas pikkuhiljaa kertymään elimistööni kun koko olemusta vaivasi tietynlainen tukkoisuus.

Lankomieheni totesi osuvasti tiistaina minut tavatessaan, että tietty riehakkuus on nyt miehestä kadoksissa. Oli oikeaan osunut kuvaus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tiistain Uusi Elämä tilaisuus meni taasen omasta mielestäni hienosti. Puhuin kahdesta valinnan vaiheesta jossa meidän oma suostumisemme ratkaisee. Valinta tulla pelastetuksi, suostua Jumalan armoon, sekä valinta suostua nisunjyvän kuoleman tielle. Sekin on suostuminen Jumalan suurenmoiseen armoon. Väkeä oli ihan entiseen malliin. Ilmaisin tuossa tilaisuudessa, kuinka minua on alkanut vapauttaa hengessä kun uskallan omistaa itselleni terveyden samanaikaisesti kun siitä muillekin saarnaan.

Uskoni joutuikin heti koetukselle kotiin palattuamme. Nefrostooma oli päättänyt toimintansa kokonaan. Ihan alkoi hermostuttamaan, että tässäkö se palkkio on kun kaikkensa antaa. Olin kiukkuinen ja harmistunut. Ei auttanut muu kuin psyykata itsensä ajatukseen, että yö tässä kippuroidaan ja viimeistään aamulla sairaalaan. Ja niinhän siinä kävi. Aamulla katetri oli ihan yhtä eloton kuin illallakin ja munuaisen ja koko alavatsanseutu alkoi olla jo tarpeeksi kipeä lääkityksestä huolimatta.

Anita heitti minut heti seitsemän jälkeen kirurgisellepoliklinikalle. Marika oli ollut alkuviikon lapsineen käymässä. Niinpä jäi Iisa ja Okkokin hyvästelemättä. Hiukan papan sydämeen sattui, mutta mentävä oli. Olen oppinut jo sopivasti pitämään tutuissa paikoissa puoleni ja pyytämään oikeita toimenpiteitä oikeista paikoista. Niinpä pääsin aikalailla suoraan röntgenkirugin pöydälle, vaikka menihän odotteluissa kuitenkin päivän puoleenväliin, mutta hyvä näinkin.

Onneksi lääkäri saikin nykyisen putken oiottua vanhasta haavasta käsin, joten ei tarvinnut puhkoa uusia reikiä, joka olisi tiennyt päivän parin seurantaa osastolla. Pääsin keskiviikkona kolmen jälkeen jo kotiin. Kyllä se vaan henkisesti tuntuu rassaavan ja virtsan virtausta tulee seurailtua ihan tarpeettomankin tarkkaan.

Illalla kuuntelin RadioDeistä Seinäjoen saarnani. Tällä kertaa kestin kuunnella alusta loppuun, vaikka oman äänen kuuleminen ei ole mitään herkkua ollutkaan. Jokisen Sepon todistus oli kertakaikkisen vaikuttava kuulla uudelleenkin.

Tänään olenkin sitten lähdössä iltapäiväksi Isoon Kirjaan. En malta pysyä poissa Helluntaiherätyksen työntekijöiden syysseminaarista, kun tämän päivän käsittelyssä on Seurakunta jokaiselle 2020-strategia, jonka työryhmää johdin vielä viime kevääseen asti. Idea strategiassa on se, että me voisimme tarjota kaikille suomalaisille seurakuntayhteyden omalla asuinpaikallaan ja lähiympäristössään seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasvavat lähiöt ja autioituvat maaseudut ovat todella paljon haasteita antavia. Suurella halulla menen tapaamaan myös kymmeniä kollegoitani, joihin yhtydepito on harventunut sairauteni myötä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Seinäjokea ja syöpätuloksia

Keskiviikkoinen vierailu Seinäjoella täytti ainakin omat odotukset. Lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta sain sitten huilailtua hetken perillä. Laura tuli lahdesta "kyytitytöksi". Veljeni vaimo Anne, joka on Arton kanssa meidän uskollisimpia esirukoilijoita ja tukijoita pääsi mukaan minun ja Anitan lisäksi.

Yllätykseni oli melkoinen kun, sieluhoidon erityisterapeuttina tunnustettu pastori Sepppo Jokinen ilmaantui paikalle. Olemme tutustuneet vuosien varrella kohtalaisesti. Nyt meidät niittasi lopullisesti yhteen hänen kesällinen vakava sairastuminen. Totesimme, että olemme kaksi "kuolemaan tuomittua". Sairastumisensa myötä hän on saanut vahvan ilmoituksen Jumalata monen henkilön kautta, että hänen palvelutyönsä tulee muuttumaan ja hän oli tullut pyytämään siunausta elämänsä uuteen vaiheeseen.

Valitettavasti tilaisuuden alkuosa jäi netistä monelta näkymättä. Ilmeisesti katsojaluvut olivat siksi isot, että lähetys ruuhkautui. Jokisen vaikuttava puheenvuoro jäi mm. näin monelta näkemättä. Onneksi lähetys tulee RadioDeistä ensi to.klo.19.00. Siinä pitäisi myös tuo osuus olla mukana.

Oli todella helppo astua puhumaan Sepon herkän ja niin uskon täyteisen todistuksen jälkeen. Saarnassani rohkaisin ihmisiä kohtaamaan Jumalan kirkkautta. Otin esimerkin raamatusta kuinka Jeesus herätti hänelle rakkaan Lasaruksen kuolleista todistaen näin Jumalan voimasta ja Hänen kirkkaudestaan. Nautin ja iloitsin saarnaamisesta. Sairauden ja matkan rasitukset eivät pidätelleet. Toki sitten loppuosan rukouspalvelussa voimani loppuivat. Jätin sen omalta osaltani kesken. Oli jotenkin taas vaan niin koomista kun kesken rukouspalvelun otin kiireesti jossain välissä iltasyöpälääkkeeni. Se vaan muistutti kuolevaisuuden olemassa olosta.

Kyllä täytyy antaa Kallionpään Martille ja koko Seinäjoen Helluntaiseurakunnalle syvimmät ja nöyrimmät kiitokset siitä mitä he ovat tehneet jo yli kymmenen vuotta Suomen herätyksen eteen ja merkit illassa olivat sellaiset, että lisää vain tulee tapahtumaan.

Eilen kävinkin sitten Syöpäklinikalla lääkärin vastaanotolla. Sattuikin olemaan aika ylilääkärille, jota totuin jo osastolla arvostamaan kuulemieni ratkaisujen ja hoito-ohjeiden perusteella. Hänen mukaansa tilanne on melko stabiili, toki kaulan seudulle imusolmukkeille on ilmaantunut muutama etäpesäke parin viikon sisällä. Munuaisen tulehdusarvo oli kohdallaan ja PSA arvo oli tuplaantuntunut kesästä, ollen nyt 29. Olin varautunut huomattavasti pahempaankin lukemaan. Tällä arvolla syöpä tuskin on vielä edennyt luustoon (oma päätelmäni).

Parin viikon sisällä otetaan keuhkokuvat, ultrat ja labrat ja taas kuuntelemaan kehitys. Tätä tämä nyt jonkin matkaa.


Sisälläni vallitsee ihan suunnattoman suuri rauha. Sain nimittäin juuri äsken aamulla kohdata Jumalaani. Olin jo päättelemässä rukoustani, kun tunsin, että minua pyydettiin vain jatkamaan. Samalla kokemusmaailmaani laskettiin Hänen läsnäoloansa. Siinä olossa kaikki oleellinen muuttuu kuin päinvasaiseksi. Hän, maailmankaikkeuden Herra osoittaa kuinka elämä, oleminen, elämän arki ohjautuu Hänestä ja Hänen tahdostaan käsin. Ei siinä pieni ihminen pysty kuin itkemään ja vaikenemaan. Mutta suurenmoista tämä vain on. Tiesin odottaa tätä ja nyt on vapauttavaa "hiippailla" tässä tunnossa taas eteenpäin valmistautuen mm. ensi tiistain Uusi Elämä voittaa tilisuuteemme.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sateet Lähetä!

Tuleva viikko näyttääkin taasen hiukan vireämmältä kuin aiemmat.

Aamulla kello oli herättelemässä laboratio-kokeisiin. Kävin antamassa näytteet. Vastaukset saan torstaina tavatessani lääkäriä. Kysymys on tietääkseni vain seurannasta, kuinka tauti etenee ja onko olemassa joitain toimenpiteitä kivun ym. hoidon suhteen. Pitkästä aikaa kokeissa oli mukana myös PSA-arvo. Se saattaakin olla ihan mitä vaan, riippuen tietty siitä onko syöpä ehtinyt jo luustoon asti.

Melkeinpä samantien veinkin automme verstaalle, jossa asentavat siihen Eberspächerin bensalammittimen. Nykysissä autoissa kun ei enää ole tilaa entisajan kunnon blokilämmittimille. Jollain konstinhan se pitänee kulkupeli saada lämpimäksi, jos tässä vielä talvikin tulisi tämän huiman lämpimän syksyn jälkeen.

Keskiviikko-iltana olenkin sitten Seinäjoella heidän Sateet Lähetä illassaan puhujavieraana. Seinäjoellahan Helluntaiseurakunnan keskiviikkoiset karismaattiset illat ovat jo melkoinen käsite, ei mikään hetken ilmiö, sillä kokoukset ovat jatkuneet yli kymmenen vuoden ajan. Noussee kymmeniin tuhansiin se kuulijoiden joukko, joka tuona aikana on ehtinyt illoissa vierailla. Olemme seurailleet viime aikoina iltojen kulkua netistä ja on se vaan mahtavaa kun tilat ovat lähes tupaten täynnä viikko toisensa jälkeen. Parhaimmillaan tilaisuuksissa käynee yli tuhat ihmistä.
On etuoikeus päästä todistamaan omista kokemuksistaan ja julistamaan Jumalan kirkkauden voimasta kyseisessä illassa. Ei kun kaikki pohojalaaset nyt liikkelle.

Tapahtumaa voi seurata suorana netista os.http://www.netmission.fi/fi/etusivu/?id=267

Nyt nämä muutamat aluspäivät tulevat menemään aika tiiviisti sidoksissa tuohon iltaan. On hienoa saada rukouksin Jumalan edessä valmistella ja mietiskellä tulevaa. Odotan Jumalan todellista ilmestymistä niin, että monet monet ihmiset saavat avun, löytäen ehkä uskon ensimmäistä kertaa tai kohdaten Jeesuksen parantajanaan.

Kyllä tässä taas kerran omat vaivat vain unohtuvat, on tämä vain merkillistä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Parturissa

Enpä olis voinu ihan heti uskoa kuin parturissa käynnistäkin voi tulla näin merkittävä tapahtuma. Mutta niin se vain on kun reilun puolen vuoden päästä edellisestä kerrasta, sytostaattihoitojen kaljuuntumiskokemuksen jälkeen, sain eilen astua parturin ovesta sisään. Eli itsestään selvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä. On eri asia kieltätyä vapaaehtoisesti jostain, kuin joutua kohtaamaan se sairauden seurauksena - pienetkin jutut.

Olen käyttänyt kokonaiset kymmenen vuotta täällä Jyväskylässä asuessamme yhtä ja samaa parturiliikettä, joten henkilökohtaisista partureistani Piasta ja Anninasta on tullut jo aika tuttuja. Kävin heille joskus toukokuussa ohikulkiessani näyttämässä kaljuani ja totesin, että palailen jos palailen sitten loppuvuodesta heidän asiakkaakseen. Odotus oli tietysti silloin se, että hoidot olisivat tuolloin ohitse, kunto hyvä ja hiukset leikattavissa.

Tilanne ei nyt ihan yhtä onnellinen ole, mutta hiukset ovat kuitenkin kasvaneet kohtalaista vauhtia hoitojen loppumisen jälkeen.

Minua ihan liikutti kun eilen tarinoimme Anninan kanssa kokemuksistani ja hän totesi, että kyllä me sinua olemme muistaneet ja blogiisikin tervehtineet. Ihan piti asia tarkistaa ja kylläpä sieltä "Kiitollisena kotona" tekstin kommenteista heidän kannustava viestinsä löytyi. Ei voi kuin laittaa kättä ristiin ja kiitellä kuinka kaikkialla ja joka taholla näyttää olevan niitä jotka sairastavaa ressukkaa tsemppaa...kiitos.

torstai 27. lokakuuta 2011

Tasapainon etsimistä

Viikko kotona!

Päivät ovat menneet kaikinpuolista elämänhallinnan tasapainoa etsiessä. Yllättävän paljon sitä jo yksistään voimat väsähtävät muutaman viikon sairaalajaksossa. Minun heikkouteni on aina ollut rajojeni tarpeeton mittaileminen ja se näyttää seuraavan loppuun asti.

Jo ensimmäisinä kotilomapäivinä aloin taasen hiippailla Harjun ympäri, sekä huolehtia samalla muutamista "rästiin" jääneistä jutuista. Niiden hoito ei sitten olekkaan enää yhtä vaivatonta kuin terveinä päivinä. On ottanut aika lujille jonottaa jossain kauppaliikkeessä tai poliisilaitoksella ajokortin uusinnassa. Mutta samalla kyllä on saanut iloita siitä, kuinka kunto on oikeastaan melko huimaa vauhtia taasen alkanut kohota.
Tänään pitäisi käydä hakemassa hoitotarvikkeita terveysasemalta katetrin puhdistusta varten. Kokoajan kun kannan tuota pussia vyölläni.

Lääkityksen kanssa yritän kanssa etsiä omavaltaisesti keholleni sopivaa annosta. Mulle on määrätty aika pieni pitkävaikutteinen jatkuva kipulääke. Tarvittaessa sitten tulee ottaa lisäksi lyhytvaikutteista. Olen nyt ottanut vain puolet tuosta pitkävaikutteisesta, mutta ei se oikein tunnu riittävän, sen verran kipuja vain ilmenee, mutta testaillaan.

Rukouselämä etsii kanssa paikkaansa. Olen aamuisin pystynyt pitämään kiinni säännöllisestä rukouksesta (ei onnistunut sairaalassa). Mutta melkoista vääntämistä tuo on nyt kyllä ollut. Silti henkeni on ja elää Uusi Elämä Voittaa kokouksille. Lupauduin jo 9.11 Seinäjoelle Sateet Lähetä-iltaa kun se aiempi yritys peruuntui. Täällä aion pitää tilaisuuden sitten seuraavalla viikolla 15.11. Katsotaan nyt mihin voimat antavat myötä.

Suurkiitos ennätysmäärästä kommentteja. Olen ollut ihan otettu teidän myötäelämisestä ja aktiivisuudestanne lukea blogiani. Keskimääräinen kävijämäärä on nyt asettunut 750-800 seutuville vuorokautta kohti.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Kiitollisena kotona

Anteeksi kun taisin eilisellä tekstilläni säikäyttää ja karkoittaa useampien yöunet.

Kotiuttamiseni ilman jatkohoitoja on tosi, mutta tosi on myös se, että enhän ole saanut kymmeneen viikkoon enää hoitoja syöpääni. Eli elokuun puolenvälin jälkeen kaikki toimenpiteet ja tutkimukset ovat kohdistuneet siihen kuinka hoitojen jatkaminen vielä olisi mahdollista.

Olen edelleen tavattoman kiitollinen tähänastisesta hoidostani. Tulin vakuuttuneeksi siitä, kuinka suurella sydämellä hoitohenkilökunta paneutuukaan yksilöpotilaan hoitamiseen. Melkoisia lääketieteellisiä suorituksia minullekin jo ehdittiin tehdä.

Vietin aamulla pitkästä aikaa nautinnollisen hienon hetken rukouksin kahden Jumalani kanssa. Sairaalassa aamut olivat aika "levottomia" ja kotona en ole kuin piipahtanut viimeisinä viikkoina. Nyt eivät olleet mielessä "kummittelemassa" edes tulevat hoidot tai tutkimukset.

Eli, älkääpä säikähtäkö. Jatketaan yhteisessä rintamassa nöyrästi Jumalaa ja Hänen tahtoansa etsien.

torstai 20. lokakuuta 2011

Hoidot finaalissa!

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi palata sairaalasta kotiin kuolemaa odottamaan?

Minun pitäisi se osata nyt kertoa, mutta kun en oikein taida osatakaan. Tuntuisi loukkaavalta todeta, että ei tunnu yhtään miltään. Mutta toisaalta kun se on niin totta kuin voi totta olla.

Nimittäin syöpäni hoito on nyt finaalissa. Aamulla lääkäri totesi heidän yhteispäätöksensä olleen saman, kuin mitä olimme Anitan kanssa jo aimmin pohtineet. Useamman viikon ponnistelujen ja muutaman tiehyeen tukkeutumisen jälkeen päädyttiin takaisin munuaisaltaasta johdettuun Nefrostooma-katetriin. Olimme ihan yksimielisiä siitä, että on turhan riskialtista jatkaa enää yrityksiä muuta kautta. Valitettavasti Nefrostooma on kuulema liian tulehdusarka sytostaattihoidoissa.

Kyllä olo on kieltämättä aika hämmentynyt ja sekava. Vähän tämä ahdistaakin, olihan ne mahdolliset sytostaatit jonkinasteinen taustaturva. Kyllähän kotiin lähetetyillä potilailla yleensä yleiskunto ja voimat ovat melko vähäiset. Olen kiitollinen, että minun ei tarvitse vielä käyttää kuin ihan minimaalista peruskipulääkitystä ja muutoinkin liikkumiseni on ok ja yleiskuntoni ei ole romahtamalla romahtanut. Jos mitä vaivoja ilmenee, niin tokihan niitä sitten oireina tullaan hoitamaan vastedeskin.

Kait tässä pitää yrittää viikonlopun ylitse totutella tähän uusinpaan rooliinsa ja huilailla ihan kunnolla. Mutta enköhän minä jo ensi viikon puolella ala pohdiskelemaan niitä peruuntuneita Uusi Elämä Voittaa kokouksiani ja jäihän se Seinäjokikin kokematta.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Koettelipa toistamiseen!

Kiitos taasen huimista määrästä kommentteja, joita pari viimeistä teksiä ovat saaneet osakseen. Yhdessä olette surreet ja yhdessä olette iloinneet.

Viimeisen voittoisan kokemuksen jälkeen minua kohtasi toistamiseen samankaltainen "kauhukokemus" sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Iltapalaa päiväsalissa syödessä laitoin samanaikaisesti merkille, että katersipussi ei vain täyty. Seurattuani sitä taasen jonkun aikaa hälyttelin hoitajan ja hän vuorostaan lääkärin. Viikolpolulla ei ollut oikeastaan mitään tehtävissä, niinpä tyynnyimme odottelemaan maantaita. Kyllähän se yö jäi melko kevyille unille, kun mieli titty myllersi: " mikä on tukossa ja mistä? Löytyykö siihen kirurgiasta apu maantaina ja kestääkö jäljellä oleva munuaiseni kuinka pitkään?"

Katetriin ei ilmaantunut minkäänlaista elonmerkkiä. Onneksi pääsin aamusta melko pian kirurgisenpoliklinikan kautta röntgenlääkärin leikkauspöydälle jossa olin jo pari kertaa vierraillut. Edellisen kerran sieltä lähtiessäni ja lääkäriä kiitellessäni olin todennut, että tänne ei sitten varmaan tarvitse enää palata koska munuaiset loppuvat. Mutta näinpä vaan palattiin ja sieltä taasen epu löytyi.

Jouduimme palaamaan takaisin munuaisaltaista tulevaan katetriin, Nefrostoomaan. Rankoista yrityksistä huolimatta jouduimme toteamaan, että mikään muu ratkaisu ei nyt näyttäisi toimivan. Tämä oli melko rankka ja ratkaiseva päätös jatkohoitoihin nähden, sillä todennäköisesti tämän katetrin ollessa käytössä jatko sytostaattihoidoilla ei tule enää kysymykseen. Infektioriski on siksi suuri.

Tämä toisaalta yksinkertaisi tulevaa elämää. Eipä tarvitse enää mietiskellä jatkohoitoja ja jännätä kuinka elimistö sen kestää jne.

Tämäpä asettaa vain reilummin elämän - sairauden ja kuoleman vastakkain. Katsotaan rukoillen taasen mitää huominen tuopi.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Kiitos Jumalalle ja teille esirukoilijoille!

Eilinen illansuu tarjosi meidän yhteisiin rukouksiimme aivan huiman vastauksen. Kaikki on lääketietellisesti selitettävissä, hyvä niin, ajoitus oli vain täydellinen Jumalan ajoitus.

Tilannehan oli edennyt edellisenä iltana siihen, että virtsan tulo katerin kautta loppui kokonaan. Seurailin kotosalla pari tuntia tilannetta. Tunnelma oli lohduton, kun olin muutama viikko aiemmin seurannut samanlaista tilannetta toisen, nyt jo toimettoman munuaisen kohdalla. Ymmärsin, että montaa päivää elimistö ei tule kestämään, jos nesteviraus ei toimi ja puhdista elimistöä.

Puoli neljältä hyppäsin taksiin ja ajoin takaisin polille, josta hetki sitten olin kotiutunut.

Polilla odottelimme aamuun kunnes ultrapuolen lääkäri tuli töihin. Ultratutkimus vahvisti pelkoani. Sen paremmin virtsarakossa kuin munuaisaltaassakaan ei juurikaan ollut virtsaa, vaan munuaisallas oli laajentunut kuten toinenkin. Allas oli täyttynyt nestemäisellä massalla. Lääkäri ei osannut päätellä onko kysymys tuumorista vai jostain muusta ylimääräisestä sinne kuulumattomasta massasta.

Kirurgiseltapoliklinikalta ehdotettiin siirtymistä tänne Sädesairaalan puolelle. Ehkä ensi viikolla kirurgisellakin puolella voitaisiin asiaa yrittää tutkia. Vaihtoehdot olivat vain kovin vähissä.

Täällä lääkäri ehdotti, että otetaan tietyllä tapaa "riski" ja aloitetaan nesteytys, vaikka se lisääkin nestettä kehossa, mutta aloitetaan myös samalla nesteenpoistollääkitys. Hoitoa voitaisiin ainakin kokeilla. P-Krean arvot olivat pompanneet hetkessä 278.

Ensimmäisinä tunteina hoito ei näyttänyt auttavan. Yhtä toivottoman seurasimme hoitajan ja Anitan kanssa eloltonta katetripussia. Kävin tässä vaiheessa kirjoittamssa edellisen blogini. Jonkun ajan kuluttua hoiraja tuli huoneeseeni ja kertoi lääkärin terveiset, että ei oikein enää uskaltaisi nestetytystä jatkaa.

Mutta saikin todeta, että samaan aikaan virtausta alkoikin taas ihan yllättäen olemaan. Kun totesin hoitajalle, että ei miunun vointi ole tässä päivän aikana huonontunut, niin hän meni takaisin soittamaan lääkärille ja niinpä hän antoi hoidon jatkua ja antoi uuden nesteenpoistolääkityksenkin.

On ollut aivan sydäntälämmittävää todeta kuinka tämän osaston henkilökunta elää potilaan elämää. Hoitaja riemastui ensimmäisistä pissitipoista siinä kuin minäkin.

Saattaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi mistä ja mikä oli se massa, joka munuaisaltaani oli mennyt laajentamaan ja estänyt nestevirtauksen. Mutta olipa se minkä tahansa tukoksen aiheuttama, mutta kyllä se sai taas minut ja lähipiirini kertaalleen kuolemaan.

Ihan on sellainen uskovaisena olemisen olo. Pidän eilistä kokemusta konkreettisena Jumalan vastuksena. Olettaisin, että se antoi taas hieman lisää luottamusta Jumalan täydelliseen huolenpitoon. Lepo ei kadonnut missään vaiheessa, mutta vastauksesta ei ole ihan helppo iloita uskossa silloin kun oman elämän aikaa mitaan tunneissa.

Kiitos teille kaikille, noista kannustuskommenteista saisikin jo valmiin vihkosen, jonka voisin säilyttää joskus tulevaisuutten - omaan hautajaisiini.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kiitos kaikille kaikesta!

Pääsin eilen päivällä kotilomalle, joka jäi taasen erinäisistä syistä kovin lyhyksi.

Uusin katetri irtosi tietenkin - kuis muuten. Sen kanssa meni sitten iltayöhön asti poliklinikalla. Sieltä kotiuduttuani aloin seuraamaan, että katersin virtasan virtaus ei ole kohdalaan, siksi hiljaista se oli.

Takaisin polille ja sillä reissulla olen, siirryin päivällä tänne tuttuun Sadesairaalaan.

Munuaiset alkavat nyt olla molemmat kuta kuinkin poissa pelistä. P-Krean arvo on pompannut vuorokausessa 30.tä n.250. Ymmärrän tämän tarkoittavan sitä, että seison taasen kuoleman edessä. Lääketieteellisesti arvelisin sen olevan väistämätön muutaman päivän sisällä.

En tiedä - en todellakaan. Saattaa olla, että Jumala kutsuu minut tykönsä. Jos näin on, niin kiitän kaikkia läheisiäni, kaikkia sukulaisiani ystäviäni, heistä erityisesti niitä uskonystäviä jotka ovat eri tialnteissani tielleni ohjautuneet.

Jos taasen tapahtuisi se toinen odottamani ja teidän monien monien totinen rukous, että Jumala vielä säilyttäisi minut täällä ajassa oman kirkkautensa kunniaksi, niin tuo kohtaaminen parantajani kanssa tullee tapahtumaan pian. Oikeastaan odotan sitä jännityksellä, tapahtuuko se? Nyt lepään uskossa Vapahtajani syliin nojaten.

Muistakaa elämässä on vain yksi arvo yli muiden: Usko Jeesukseen Kristukseen. Toivon ja sitä haluan, että minunkin elämäni olisi jo tähän saakka jotain todistanut.

Tämä on viimeinen blogini - tai sitten ei. Jos tänne vielä kirjoitan, niin saan olla teidän kanssanne todiste Jumalan parantavasta voimasta. Tappio ei ole kuolemakaan, mutta suunnaton olisi halu vielä elää hetki Jumalaa palvoen.

Säilyttäkää mielenne Kristyksessa ja vaelluksenne Hänen tahtonsa mukaisena.

Teidän kaikkien Vesa

tiistai 11. lokakuuta 2011

Seinäjoki siirtyy

Valitettavasti olen joutunut perumaan osallistumiseni huomenna Seinäjoen Sateet lähetä - tilaisuuteen. Jos joku lukijoista oli varautunut tullakkseen minua kuuntetelemaan tai tapamaan, niin älä jätä menemättä. Kallionpään Martti suunnitteli Närhen Timpasta minulle tuuraajaa. Eihän Timpasta puhuja enää innoittavammaksi muutu. Sateet lähetä illoissa on muutoinkin ihan ainutlaatuinen ja kokemisen arvoinen ilmapiiri.

Sovittelimme vähän, että menen heidän vieraakseen heti kun heidän ojelmaansa ja minun kuntoni ja hoitojeni lomaan sopii.

Mulla kuume on viimeisenkin vuorokauden aikana sahannut 39.2 ja 37.3 välillä. Lääkkeillä on aina taitettu kovimmat huiput. Nyt on olo sellaine, että taitaa kuume käydä laskemaan ihan luonnollisella tavalla, kun pientä pintahikeä pitää päällä.

Munuaisarvin nousu oli eilen aamulla melkolailla pysähtyt, joten toiveita on, että sekin jopa käy lähiaikoina laskemaan.

Muutaman vuorokauden täällä vielä ilmeiseti pitävät, että saadaan kuume kaikkine tulehduksineen aisoihin, Mutta eipä tässä nyt mitään ihmeempiä kiireitä taida ollakkaan, heh..

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Kuumeilua

Anteeksi kun olette joutuneet odottelemaan päivitystäni. Ajattelin nytkin vain lyhesti moikata, että hengissä sentään ollaan.

Perjantai oli hoitotoimenpiteineen todella rankka. Saatan joskus availla sitä seikkaperäisemmin, mutta alapään tiehyeiden ollessa operaation kohteina, niin sen ymmärtää, että ihan kivuttomista toimista ei ole kysymys.

Eilen alkoi sitten nostamaan kuumetta. Sitä on hoidettu erilaisin lääkkein, mutta nytkin taitaa mittari näyttää jotain 38,6. Toinen isompi murhe liittyy munuaisten K Krea arvoihin. Ne ovat kanssa olleet operation jälkeen nousussa. Ei vielä paha, mutta suunta hieman huolestuttaa. Tokihan munuaiseni joutui perjantaina myös kovaan rääkkiin. Ehkäpä ne arvotkin taas asettuvat.

Ei muuta kuin voimia kaikille ja kirjoittelempa sit paremmassa hapessa lisää.

torstai 6. lokakuuta 2011

Tahtoo sisälle uskon olemukseen

Melko elävästi on mieleeni noussut tapaus kaukaa taustalta. Avioliittomme alkuaikoina vierailimme usein Jämsänkoskella erään vanhemman pariskunnan, Matin ja Martan luona. He olivat todella ihana kristitty aviopari ja pitivät meitä omien lastensa ohella kuin omanaan. Matti kuoli muutaman vuoden kuluttua ja joitakin vuosia myöhemmin Martta sairastui myös vaikeaan syöpään. Hän ei halunut sairaudestaan kertoa edes meille. Ehdin kuitenkin kerran käydä häntä katsomassa Jämsän aluesairaalassa. Muistan kuin eilisen päivän kuihtuneen ja kellastuneen Martan kasvonpiirteet ja hänen minulle viimeiseksi jääneet sanansa: " Kaikki on mennyt, kaikki on mennyt. Jeesus on jäljellä, Jeesus on jäljellä".

Olen entistä tiiviimmin saanut miettiä elämän perimmäistä tarkoitusta, tai mitä jää jäljelle kun tälle elämälle laitetaan piste. Pohdintaan liittyy uskon merkitys. Joudun tunnustamaan itselleni, että paljonpa on tullut puhuttua uskosta kovin ulkokohtaisesti, vaikka pyrkimys on ollut vilpitön.

Usko on lepoa, johon Jeesus meitä odottaa. Hyvänä esimerkkinä ajallisesta elämästä sopii hänen nukkumisensa veneenkokassa myrskyävällä järvellä. Lasaruksen haudalla Hän sanoo kuolleen sisarelle Martalle, "jos uskot saat nähdä Jumalan kirkkauden". Kohta tämän jälkeen Hän kutsuu Lasaruksen haudan sisältä uuteen elämään. Eli Jeesus kutsuu minua levon kautta seuraamaan itseänsä omistaakseni täydellisen rauhan, jotta saisin nähdä Hänen kirkkauden voimansa täällä ja tulevassa ajassa. Usko ei ole ulkoaopittua tai jumalallisten asioiden etäältä seuraamista. Tarvitaanko siihen uskoa? Usko vie meitä henkilökohtaisesti sisälle mielenkiintoiseen, raastavaan, ihmeiden maailmaan jo täällä ajassa.

Eipä ole monimutkaista, oikeastaan liian yksinkertaista ihmisen päästä tähän oikeasti ja omistavasti sisälle. Tätä olen tässä nyt ehtinyt opetella ja rukouksenikin on typistynyt: "Herra auta minut astumaan sisälle uskon todelliseen olemukseen".


Tämä päivä meneekin taasen valmistautumiseen sairaalaan sisälle menemiseen. Kello 16.00 mennessä toki pitäisi vasta kirjautua, mutta mitäpä sitä tallaisessa tilanteessa paljon muuta osaa kuin toimettomana aikaansa kuluttaa. Illalla otettanee vielä kokeita ja leikkausoperaatio, jossa vedettäisiin suora yhteys munuaisaltaan ja virtsarakon välille on sitten johonkin aikaan huomenna. Ilmeisesti toinen munuainen "hyljättäneen" toimimattomana omaan tilaansa.

Jotenkin on vain pieni varauksellinen olokin, että saapi nähdä voidaanko koko leikkausta toteuttaa. Jospa syövän levinneisyys vaikkapa estäisi. Ehkä tämä on sellaista varautumista pahimman vaihtoehdon varalle.

Nyt läheisimpänä toiveena olisi päästä vain saarnaamaan Seinäjoelle ensi keskiviikoksi uskon olemuksesta ja Jumalan kirkkaudesta. Leikkaus onnistukoon tavalla tahi toisella siinä aikataulussa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Piipahdus Espoossa

Piipahdimme Espoossa. Pikku-Iisalla on huomenissa viisivuotis-synttärit ja meidän oli tarkoitus mennä itse pippaloihin ensi viikonlopulla, mutta minua perjantaina odottava leikkaus muutti suunnitelmia.

Niinpä hyppäsimme sunnuntaina autoon ja ajelimme illaksi Marikan perheen tykö. Ihan piti ihmetellä kuinka hyvässä kunnossa olinkaan, vaikka lähtiessä "ylimääräinen" verenvuotokin vähän säikäytti. Jaksoin leikkiä illalla lasten kanssa lähes entisen hyvän ajan malliin.

Eilen aamupäivällä tulimme sitten Lauran kautta pois ja otimme tuon yhteishuoltajuudessa olevan koiramme välillä tänne. En edes illalla ollut erityisemmän väsynyt, joten ihan piti oikeasti nauttia hyvävoipaisuudesta.

Liekö Iisa taas toiminut enkelinä, kun oli todennut eilen iltarukouksen jälkeen, että: "Minulla on sellainen tunne, että pappa paranee. Se kun on kokoajan terveemmän näköinenkin."

Tämä päivä onkin sitten mennyt sadetta pidellessä. Kuuntelin pikkupätkän viimeisintä puhettani Saarna.netistä. Eihän se oman äänen kuuleminen mitenkään korvia hivele.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kuinka voitat epäuskosi?

Illalla saarnasin yllä olevan otsikon mukaan. Puhe nousi kyllä melkosen vahvasti tästä omasta kamppailustani epäuskon ja uskon välimaastossa. Olen nimittäin joutunut tunnustamaan, että melkoinen on se voima, joka yrittää todistella, että ethän sinäkään parane kun niin moni moni muukin on ollut rukousten kohteena saaden vahvoja vakuutteluja paranemisesta, mutta silti ovat vain kukin vuorollaan kuolleet.

Jos oikein rehellisiä ollaan, niin tämä epäuskoinen ajatus on tuttu ihan kaikille. Ainakin siinä vaiheessa se tulee tutuksi kun meidän hartaimpaan paranemisrukoukseen ei tulekaan myönteistä vastausta. Näitä kokemuksia minulla ainakin on matkan varella luvattoman monta. Nyt pyrin ottamaan kiinni tuosta epäuskoa syöttävästä ajattelijasta, kun tiedän ja kokemuskin sen todistaa, että Jumalan valtakunnassa asiat ovat toisin. Sielä ei ole meidän järjellisillä ja epäuskoisilla ajatuksilla mitään käyttöä. Ei Jumala meidän viisauttamme ja järkeämme tarvitse mihinkään.

Puhe tullee taas kuultavaksi muutaman päivän sisällää saarna.netiin.

Iltaan liittyi myös tietysti 55-vuotis kukittelua ja kahvittelua. Kiva oli saada pastoritiimiltä koko seurakunnan kukkatervehdys maljakon kera ja kuulla nyt viimeksi tulleiden pastoreiden lyhyttä luonnehdintaa meikäläisestä. Eihän ne kehut koskaan pahalta tunnu.

Väkeäkin oli taasen entiseen malliin, vaikka nuoret ovat aloittaneet kesän jälkeen omat Tukikohta-iltansa keskviikkoisin, joten heitä saattoi olla jonkin verran aiempaa vähemmän. Muutoin porukkaa oli tullut ainakin Tampereelta, Vetelistä, Kyyjärveltä, Jämsästä, Toivakasta ja muista ihan naapuripitäjistä. Vähän oli niin kuin juhlan tuntua. Omat voimani olivat selvästi rajallisemmat kuin aiemmin kesällä. Toki tiedän, että Hb pyörii jossain 110 seutuvilla, että eiköhän se selitä pientä väsymystä. Oli rohkaisevaa siunata ihmisiä. Ihan jäi tuntuma, että Jumala kohtasi joitakin armossaan.

Lääkäri soitteli myös eilen jatkosta. He ovat päätyneet asentamaan munuaisaltaasta suoraan yhteyden virtsarakkoon. Toimenpiteellä olisi tarkoitus päästä näistä "kylkipusseista" eroon ja saada siten tulehdusriskeihin nähden hieman turvallisempi ratkaisu nykyiseen ongelmaan. Leikkaus oli muistaakseni ensi viikon pe. 7.10.

Nyt vain jännittelen kuinka operaatio- ja hoito-ohjelmaani sopii 12.10 lupaamani tilaisuus Seinäjoen Helluntaiseurakunnan Sateet Lähetä iltaan. Sieltä en malttaisi olla mitenkään pois.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Yllätyslounas!

Sunnuntain lähestyessä Anita alkoi puhumaan, että mentäisiin ulos lounaalle, jos jaksan. Laura tuli taas lauantaina käymään ja niinpä he yhdessä sunnuntai-aamuna valmistivat minua siihen. Kovin he olivat salamyhkäisiä kun iltapäivällä kahden aikaan alkoivat saatella minua Vesilinnaa kohden. Matkaahan ei ollut kuin 200-300 metriä.

Yllätys oli melkoinen ravintolaan ylöspäästyämme. Kaikki kuusi sirarustani puolisoineen olivat odottamassa, sekä meidän Laura ja Marja-siskoni Ann-Mari ja tietysti oma äitini. Me kaikki seitsemän olemme levittäytyneet Jyväskylä, Muurame, Jämsä, Mänttä-Vilppula, Porvoo akselille.

Hetki oli aika herkistävä. Eihän sitä tavallisesti välivuosia juhlisteta, mutta sisaruskatraamme olivat haluneet erityisesti huomioida elämäni tilanteen täyttäessäni 55 -vuotta. Tämä oli yksi elämäni lämmittävimmistä yllätyksistä. Me emme ole sisaruksina sellaisia "joka päivä" soittelijoita, mutta melkoisen vahva yhteen kuuluvuuden tunne on ominaista. Jotain kertonee se, että en läheskään kaikkien sisarusteni kanssa tule edes soitelleeksi vuosikausiin, mutta kun tapaamme, niin edellisestä tuntuu olevan vain muutama päivä. Porvoossa asuvalle Marjalle totesin, että juhlitaan nyt samalla sinun viiskymppisiäsi, kun en tullut huomioinneeksi niitä silloin kolmisen vuotta ollenkaan. Ne vaan jotenkin unohtuivat. Marja totesi tapansa mukaan: "mitäs tuosta, itsehän lähdin juhlia pakoon". Sillähän ne sit oli kuitattu. Noh, kyllähän tuo unohdus nyt oli melkein anteeksiantamatonta, mutta ne sattuivat syksyyn, jolloin juuri syöpätutkimukseni käynnistyivät ja elin silloin muutoinkin elämäni hektisintä vaihetta.

Mutta herkistävää oli kuulla rohkaisun sanoja lähipiirin lausumana. Eleenä yllätys oli vertaansa vailla. Herkistihän tilannetta lisää, kun totesin, että valitettavasti ei voi mennä sanomaan, etteikö tämä saata olla meidän viimeinen yhteinen lounaamme, ellei Jumala erityisesti ilmesty. Kiitos teille äiti, Tarja, Terho, Arto, Marja, Anne ja Jarmo puolisoinenne.

Tänään lääkärin piti soittaman jatkohoidosta, mutta eipä ole puhelua kuulunut. Ehkä huomenna, tai ehkä ylihuomenna.

Jos vain voimat antavat myöden niin huomenna, varsinaisena syntymäpäivänäni juhlitaan kunnolla Uusi Elämä Voittaa merkeissä.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Menipä haahuiluksi

Aamulla sain valitettavasti pienen kosketuksen sairaanhoitomme tai hoitolaitostemme epäjohdonmukaisesta potilasohjauksesta. Olenhan minä joskus joutunut odottelemaan pidempiäkin aikoja vastaanotoilla, mutta nyt alkoi turhauttamaan kun ei oikein tiennyt kuka päättää ja päättääkö kukaan mitään.

Kävi nimittäin niin, että eilen illalla Anitan puhdistaessa nefrostoomaa, niin vasemman puoleinen vuosi suolaliuokset juuresta ulos, joten ymmärsimme, että se ei ollut kunnolla enää paikallaan munuaisaltaassa. Soitin osastolle ja sovimme, että menen laboratoriokäynnin jälkeen näyttämään sitä osastolla. Eihän asialla sinällään kiirettä, koska vasen munuainenhan on ollut aika toimeton koko nefrostooman olemassa olon ajan.

Seikkailin aamulla labrojen jälkeen melkoista maanalaista ja -päällistä sokkeloa myöden Keskussairaalasta Sädesairaalan puolelle. Vastassa oli mitä ihanimmat hoitajat ja ylivertaisella tavalla potilaista huolehtiva lääkäri, Orilahti. Hoitaja putsaili nefrostoomaa uudelleen, mutta he lähettivät minut kuitenkin tutkimuksiin kirurgiselle poliklinikalle. Kun hetken arvuuttelin kyseistä polikilinikaa, niin he soittivat minulle jopa saattajan mukaan. Tämä palvelu oli ihan ruhtinaallista.

Ilmoittautuminen oli lopulta sitten samassa missä yleensäkin ensiapupoliklinikalle ilmoittaudutaan. Istuin sitten perimmäisessä odotusaulassa lähes tunnin syömättömänä (aamun kokeita varten ravinnotta), niin alkoi jo heikottamaan, eikä hoitohenkilökunnasta minkäälaista havaintoa. En voinut välttyä kysymykseltä, voiko tämä olla totta ja kuinka kauan tässä mahtaakaan mennä? Lopulta hoitaja tuli tekemään alustavia kokeita ja totesin hänelle, että oloni ei nyt ole kyllä paras mahdollinen. Hän saattoi minut vuodepaikalle, jossa makailin taas melkoisen tovin.

Kun pääsin sisälle toimenpidehuoneeseen ja venäläistaustainen lääkäri tuli tekemään ulraäänitutkimusta, niin hän totesi ensi sanoikseen: " Tämä tutkimus ei kyllä ole tarkka. En tiedä saammeko selville onko nefrostooma paikallaan vai ei?" Vajavainen Suomen kieli vähän lisäsi epävarmuutta. Ja lopputulema oli: " Kyllä se johto ultrassa näkyy, mutta en voi varmuudella sanoa onko se munuaisaltaassa oikessa paikassa vai ei?" Kun putsailin geelejä vatsasta ja selästäni, niin päättelin pikkasen kiukkusena, että tämänkö uutisen tähden kannatti nuokkua pari tuntinen nälkäisenä? Ei mitään käsitystä kuin tästä eteenpäin.

Avustava nuori mieshoitaja kehotti minua palaamaan takaisin sädesairaalan osastolle ja keskustelemaan lääkärini kanssa. Noh, sielä sovittiin, että lappu ja teippi päälle ja kotia. Jos vielä tulee ongelmia, niin sitten osastolle takaisin ja katsotaan kierros uudestaan. Onneksi sain matkaani jo aamun verikoetuloksista tiedon. P-Krea oli tullut jo 125.n ja maksa-arvotkin olivat hyvät. Kutina ollee nyt jotain ihan muuta.

Kun ehdin kotiin soffalle, niin toinen lääkäri soittaa kirurgiselta poliklinikalta ja kyselee, että missä minä olen? Alkuperäisen suunnitelman mukaan ultratutkimuksen tiedot olivat menossa hänelle ja hän olisi tehnyt niiden perusteella yhteenvedon ja päättänyt, että tarkemman tuloksen saamiseksi oltaisiinkin putkiin laskettu varjoaine ja näin saatu ratkaisu ongelmaan. Pyyteli kovasti tiedonkatkosta anteeksi ja sovimme, että tarvittaessa palaamme ensiviikolla asiaan. Onneksi kyseinen munuainen on poissa pelistä, eikä synnytä kipua, eikä tarvetta pikaisempaan toimintaan.

torstai 22. syyskuuta 2011

Kutinaa

Nyt menee odotteluksi.

Lääkärikunta oli eilen pohdiskellut jatkohoitoani. Asennettujen Nefrostomien mahdollisesti aiheuttama infektioriski sytostaattihoidossa on siksi suuri, että etsivät ilmeisesti vielä jotain ratkaisua niiden varalle. Ehkä löytyy, ehkä ei? En tiedä. Mietintäajan mahdollisesta pituudestakaan ei tässä vaiheessa ole mitään tietoa.
Tämä voisi jo alkaa hermostuttamaan, mutta olen päättänyt, että tulipa mitä tuli, niin siihen tyydyn.

Menen toki huomenna aamulla taasen verikokeeseen kun yläkorpassa on ollut muutaman päivän sellanen kutka, ettei meinaa kaksi kättä riittää. Lääkäri laittoi maksa-arvot syyniin ja kirjoittelee jo valmiiksi reseptiä kutinalääkkeelle. Eli saapi nähdä miten maksa jakselee tässä mylläkässä?

Yksi tässä näyttää tosi riemulliselta. Olen joutunut perumaan kaikki aimmat tässä kuussa sopimani Uusi Elämä Voittaa -tilaisuudet. Mutta tällä menolla ensi tiistaina olisin melko vapaa avaamaan keuhkot seurakunnassamme pidettävässä tapahtumassa. Se kun sattuu vielä meikäläisen 55-v päivälle, niin en taida ihan pienen vastuksen takia sitä kipata. Tulkaapa koko "blogi-seurakuntakin" kuulolle. Eihän siinä voi muutama satakilometriä olla esteenä, jos mua ei tautikaan pidätä:) Eiköhän se Uusi Elämä Voita!

Teitä muuten onkin viime aikoina ollut täällä sivustolla ihan ennätysmäärä, koko blogini olemassa oloon nähden. Parhaimpina päivinä kun tein viime viikolla kuolemaa, niin seuranta-ohjelma tunnisti liki 600 kävijää vuorokaudessa ja eipä se ole viidensadan alle sitten laskenutkaan. Eli kiitoksia aktiivisuudesta.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Palauttelua

Muutama päivä on vierähtänyt koti-oloissa, mitä nyt välillä olen käynyt osastolla antamassa verinäytteitä arvojen seuraamiseksi.

En malttanut pysyä perjantai-iltanan kotosalla, vaan työntäydyin muiden mukana seurakuntaan, kun tuleva Helsingin Saalem seurakunnanjohtaja Mika Yrjölä oli sielä opetusvastuussa. Vedin Nefrostoma-pussit tarralla sääriini farkkujen alle ja näkymättömissä pysyivät. Vähän työläämpi on valmistautuminen, mutta kohtalaisesti olen alkanut niiden kans pärjäämään. Kotioloissa kanneksin niitä puolukan punaisessa sangossa.

Liki päivittäin luonani on poikennut joitakin ystäviä lähempää tai kauempaa. Olen pystynyt itse aika hyvin säätelemään, minkä verran pystyn ja jaksan antaa vierailleni aikaa.

Eilen P-Krea arvo oli tullut jo 151, eli lähestytään viitearvoa (60-100). Lääkärikunta on pitänyt neuvonpitoa jatkohoidoistani ja tämän hetkinen viesti on, että odotellaan ainakin torstaihin asti ja annetaan munuaisten palautua kovasta rääkistä mihin joutuivat. Onhan tämä tietty aika jännä vaihe, kun tauti ilmeisesti etenee joka hetki ja toisaalta hiipii epävarmuus, että käyneekö niin, että päätös tuleekin olemaan, että hoitoja ei enää pystytä jatkamaan. Vaikka en ole ihan tarkaa epikriisiä nähnytkään, niin olen ymmärtänyt, että syövän levinneisyys on jo aika pahaa luokkaa. Miksipä lääkärikunta ei poihtisi myös koko hoidon jatkamisen mielekkyyttä niin hurjilla aineilla, kuin mitä viimeiseksi olen saanut?

Perästä kuuluu. Huomaan kyllä kuinka kunto kohenee melko hyvin, kun ei tarvitse olla "myrkytettävänä" ja elimistö saa ihan oikeasti palautua.

Olen käyttänyt aikaani lukemalla Arto-veljeltäni ja hänen Anne-vaimoltaan saamaani kirjaa "Pyhän Hengen voitelu", joka kokoelma helluntaipioneeri Smith Wigglesworthin saarnoja. Eipä voi kuin hämmästellä Jumalan kaikkivoipaisuutta.

perjantai 16. syyskuuta 2011

"Ei enää ihmisarvoista"

Puranpa nyt tuskaisimpia tuntojani.
Eilinen iltapäivä meni hienosti. Minua kävi tervehtimässä HS-konferenssista Tossavaisen Markku, Sopasen Tapio, Launosen Leevi, Sjöstradin Jari ja Waldenin Pentti. Hetki meni siivillä kun monta miestä on äänessä ja kaikilla kovasti asiaa.

Aika vaikuttava kokemus, kun viestit konferenssista olivat huiman rohkaisevia. Noin vuosi sitten istuimme herätysliikkeemme yhteisellä päätöksellä perustetun Seurakunta jokaiselle 2020 työryhmän kokouksessa, jonka puheenjohtajana toimin vielä tämän vuoden keväälle asti. Tuossa palaverissa pohdimme nyt meneillään olevan konferenssin ohjelmarakennetta. Jossakin toisessa yhteydessä oli varovasti nostettu toivetta saada Seurakunnan Luontainen Kehitys (SLK) perustajan ja johtohahmon saksalaisen Christian Schwarz joskus Suomeen. Tein mielestäni aika rohkea esityksen, kun ehdotin, että jos Schwarzilta vain liikenee aikaa, niin ei kun tulevaan konferenssiin luennoimaan. Nyt olemme saaneet isännöidä kyseistä "gurua", jonka toimesta seurakuntien kasvun menestystekijöitä on tutkittu kymmenissä tuhansissa seurakunnissa erilaisissa olosuhteissa eri puolilla maailmaa.

Nyt paikalla on muutama sata eri herätysliikettä edustavaa pastoria ja aktviivityöntekijää. Tuntui ihan hyvältä.

Mutta olipa tällä kaikella eilen illalla kääntöpuolensa. Kun illan mittaan yritin askaroiroida ja liikkua huushollissamme, niin tuskastumiseni meni ylitse kun olin koko ajan kahta puolin sidoksissa reilun metrin mittaisilla muoviletkuilla inhottaviin muovipusseihi, joita asettelin milloin mihinkin tuolin karmille tai kaapiston ovenkahvoihin. Kerran jo kirpasi hermosta niin, että ei ollut kaukana, ettenkö temppassut koko rensseleitä sisuksistani.
Parahdin Jumalalleni: "Tämä ei ole enää ihmisarvoista elämää, en tule kestämään tätä!" ja jatkoin huokauksella, "miksi et ottanut minua jo pois kärsimästä?"

Samanaikaisesti tiesin monien kollegoitteni imevän uusia ideoita serakuntaansa ja omaan henkilökohtaiseen elämäänsä. Onneksi ei varvitse olla itse elämälle, eikä Jumalalle katkera, kun tiesin mielessäni oman roolini kyseisenkin konferenssin mahdollistamisessa. Mutta näyttäytyipä vaan inhimillisyyteni raja raadollisuudessaan.

Yöllä jo sitten mietiskelin kuinka ja minkälaisen telineen rakentelen, että saan putket vedettyä samalle puolelle punkkaa niin, että vielä mahtuisi jopa kääntyilemään. Olen kyllä luovuuttani saanut toteuttaa joskus mielestäni merkityksellisemmässäkin projektissa, mutta tämä on nyt minun maailmani.

Munuaisarvot ovat edelleen onneksi laskeneet. Viikonlopun voin viettää nyt kotona ja maanantaina tarkistelemme puolilta päivin seuraavan kerran veriarvoja - ellei yllätyslähtöjä tule.

torstai 15. syyskuuta 2011

"Voi ressukkaa!"

Työnnyin aamulla huoneestani osaston käytävälle molemmin käsin pissapussia roikottaen. Oven takana tuli vastaan sairaalan hoitohenkilökuntaan kuuluva seurakuntamme jäsen tyhjää pyörätuolia työntäen. Tokaisin hänelle tervehdyksenä: "Täältä se seurakunnan johtaja tulee!" Kyllä oli spontaani, naurun pyrähdys: "Voi ressukkaa!" Mahdoin olla totta toisesti näky sairaalakamppeissani.

Tänään onkin ollut jo paljon valoisampi päivä jaksamisen suhteen. Munuaisarvot tulevat kokoajan alaspäin,lupaavasti. Pääsin puoliltapäivin kotiin taasen illaksi, mutta aamulla menen verikokeisiin ja kuulemaan niiden tulokset. Ehkä ensi viikolla päästään tosiaan jatkamaan sytostaattihoitoja.

Yksi ilahduttavimpia vierailuja tapahtui myös sairaalaruokailun yhteydessä, kun istuin sängynlaidalla ikkunapaikalla selin oveen päin. Yks kaks kuulin tervehdyksen. Ikääntynyt ja korkealle arvostamani saarnaajaveteraani Juhani Kuosmanen asteli varovasti luokseni. Hän oli Keruulta asioimassa sairaalassa, mutta halusi tervehtiä samalla minua ja suorittaa lyhyen rukouksen puolestani. Aikaa ei varmaan vierähtänyt täyttä kymmentä minuuttia, mutta kokemus oli mitä siunaavin. Se vaatimaton, mutta sydämellinen rukous paljon kokeneen veljen huulilta jäi loppuelämäksi mieleeni.

On ollut ilo tulla kotiin kun Laura, sekä Jarkko ja Annika ovat täällä vielä Anitan kanssa. Jouduimme hälyttämään Jarkon ja Annikankin Eglannista alkuviikolla, kun näköpiirissä oli se tosiasia, että nämä päivät olisivat mahdollisesti elämäni viimeiset. Nyt sisimpään on hiipinyt pientä toivekkuutta - ehkä elämä jatkuukin. Sille ei toki voi mitään, että ellei Jumala pian ilmesty radikaalisti, niin syöpä saattaa saada mikä hetki taasen yliotteen jostain kohden ja silloin ollaan taas kuoleman kanssa silmätysten ihan reaaliajassa.

Seurakunnassamme alkoi päivällä muutaman päivän mittainen valtakunnallinen evankelioimiskonferenssi. Odottelen sieltä HS:n hallituksen delekaatiota pistäytymään. Kiva on tavata monen vuoden aikaisia työtovereita.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Lisäaikaa

Kiitos taas muistamisista kaikille!

Muutama päivä oli todellista piinaa kohoavien munuaisarvojen kanssa. Eilen aamulla lukemat olivat jo 473. Olen viettänyt perheeni ja lähipiirini kanssa jäähyväistunnelmia, sillä maalikkoymmärryksellä olen käsittänyt, että ei kenenkään kroppa kestä tuollaista kehitystä montaa vuorokautta.

Oikeanpuoleiselle munaiselle toimenpide olikin huomattavasti kipeämpi kuin aiemmin toiselle puolelle suoritettu asennus. Johtuneeko puudutuksesta vai munuaisen paremmasta kunnosta. Leikkaava lääkäri kun totesi, että vasen munuainen on oikeastaan syövän tuhoama, joten se ei välttämättä "suntin" asentamiseenkaan reagoinnut samalla tavalla.

Elimistöstä alkoikin tulla nestettä eilen tuon uuden pussin kautta ulos ihan kunnolla. Elopainoni oli noussut muutamassa päivässä liki tasan 100 kiloon. Tänä aamuna se olikin jo sitten lähempänä normaalia 94. Melkosia vaihteluja kehossa tapahtuu. P-Krean arvotkin olivat pudonneet jo aamulla muistaakseni 325, eli lupauksia paremmasta näyttäis olevan ilmassa. Kyllä se vaan kummasti helpotti. Tietohan vaan antaa odottaa, että ehkä pääsen jo ensiviikolla "nauttimaan" niistä hirvittävistä solusalpaajista. Siis jos kehitys jatkuu tallaisena ja kuntoni muutoin sen kestää.

Tiedän, että puolestani on jälleen laitettu erinäisiä rukous- ja paastoketjuja kokoon. Kiitos, mutta älkää hellittäkö rukoustukeanne. Odotan Jumalan todellista ihmettä tapahtuvaksi ja siihen tarvitaan meitä kaikkia.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Tästä se viikko alkaa

Sain illalla pari pussia verta kehooni (ensi keraa elämässäni). Hb. oli pysytellyt jo muutaman vuorokauden lähellä 90. joten päättivät tankata kun seuraavana toimenpiteenä kokeillaan samanlaista "sunttia" toiseenkin munuaiseen. Jollakin aina vain kohoava P-Krean arvo kun pitäisi saada alenemaan. Eilen aamulla se taisi olla jo 430 tai jotain.

Veritankkauksen jälkeen olo koheni huomattavasti. Jaksoin tulla jopa teitä tervehtimään. Näin tiukana paikan tullen sen taasen huomaan kuin mielettömästi niitä ystäviä ja rukoilevia kanssamatkaajia onkaan. Kiitos taas kerran kaikille.

Kyllä mulla lepo on säilynyt ja elämän mielenkiinto on yllä edelleen. Vaikka kyllähän sitä on pohtinut, että uskaltaako tätä ihan oikeasti kutsua mielenkiintoiseksi kun panoksena ei ole vähempää kuin oma elämä. Mutta kait tämä silti voi olla mielenkiintoista. Muutoinhan tähän päivän arkeen ei kuulu juuri muuta kuin hoitotoimenpiteen odottaminen, siinä oleminen ja taas osastolle siirto jne. Muutaman päivän olen kantanut yhtä virtsapussia mukanani, mutta tästä päivästä lähtien todennäköisesti kahta. Kuinka monella muuten on kaksi "avanne"pussukkaa vyöllä??..heh.

Olin jo aiemmin kuullut kehuja Jyväskylän Säderairaalan erinomaisuudesta. Nyt täällä muutaman vuorokauden majailleena, täytyy yhtyä tuhon palautteeseen. On aivan huippua, kuinka meitä täällä palvellaan. Olo on kuin hotellissa, eikä ihan missä tahansa Omenassa.

Laura, Marika ja lapset ovat täällä vierailleet Anitan kanssa. Oli piristävää Iisan ja Okon hyppelehtiminen papan sängyllä, vaikka muutoinhan nämä vierailut ovat olleet vähän "jäähyväishenkisiä", mutta tämähän se on elämän reaaliteetti. Muutama Keskus-Sairaalassa työskentelevä seurakuntalainen on piipahtanut myös sängyn vierellä moikkaamassa.

Palaillaan.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Inhimilliset mahdollisuudet loppuvat

Kiitos muistamisista. Monet olette laittaneet tänne kommentteja ja sen lisäksi taas on tullut teksiviestejä ja soittoja.

Tilanteeni on ajautunut todella ahtaalle. Munuaisarvot ovat kohonneet edelleen joka päivä. Tänä aamuna ne olivat jo yli 400. Päivystävä lääkäri oli antanut arvion, että ilmesesti munuaiset ovat viottuneet, koska tehty "suntti"leikkaus ei ole tuottanut toivottua tulosta. Tämä tarkoittaa sitä, että jos arvot eivät asetu normaalitasolle, niin aiottu hoito joudutaan lopettamaan heti alkuunsa. Ja eikä muitakaan hoitoja enää taida olla valittavissa.

Olen juuri nyt käymässä kotosalla kun Laura, sekä Marika tulee lastensa kanssa moikkaamaan. Eilen jouduin keskeyttämään vastaavan kotiloman kun kuumetta alkoi nousta iltaa kohti. Saa nähdä kuin tänään käy.

Juuri äsken lähi kolme vanhimmistoveljeä ja minua tuuraava pastorimme Jorma Niittynen. Pyysin heitä rukoilemaan puolestani ja voitelemaan öljyllä niin kuin raamattu meitä opettaa. Edelleenkin haluan rakentaa elämäni Jumalan sanan varaan kävi miten kävi.

Muistakaa todellakin minua totisella sydämellä. Voimme "vaatia" Jumalan ihmettä tapahtuvaksi minun elämäni kohdalla. Haluasin vielä juosta hänen asioillaa vuosia.

Jatketaan taas josku..

torstai 8. syyskuuta 2011

Terveiset osastolta

Tänne sitä sitten jouduttiin.
Munuaisarvot olivat päinvastaisista odotuksista piittamatta vain kohonneet. Eilisen aamun välitön määräys oli syöpätautien vuodeosasto. Onhan tämä taasen uusi vaihe, kun sairaaloissa ei ole tarvinnut montaakaan vuorokautta elämässään viettää.

Odottelen nyt pääsyä munuaisaltaasta johdettavan "suntin" asennukseen. Kyseisellä apuvälineellä saadaan virtsa tyhjenemään suoraan ja näin on odotettavissa, että munuaisarvotkin palaavat melko nopeasti kohdalleen.

Lääkärin kierrolla sain hieman lisätietoa toissa päivänä otettujen ct-kuvien tuloksista. Eihän ne mitään hyvää lupaa. Syöpä on edelleen jatkanut etenemistään. Sehän tietty oli tiedossakin, että Taxotere ei riittänyt sitä pysäyttämään ja Jevtana ei ole varmaan vielä yhdellä kerralla voinut näyttää osaamistaan.

Mutta on tämä tietty jo aika vakava paikka. Ilmeisesti kuitenkin pääsen viimeistään viikonlopulla kotiin harjoittelemaan uuden "lisälaitteeni" kanssa.

Valitettavasti jouduin jo perumaan ainakin ensi viikon loppupuolelle lupaamin tilaisuudet Espoosta. Katsotaan nyt kuinka käy muiden lähitulevaisuuteen lupaamieni kokousten kanssa.

Kiitos muuten muistamisesta. Kun tieto jollain tapaa sairaalaan joutumisestani oli levinnyt, niin sain illalla aika monta puhelua tai tsemppaustekstiviestiä.

Palataan asiaan, taas jossain, joskus. En uskalla nyt luvata mitään päivälleen.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Elämä - taidetta!

Olen muutaman päivän naureskellut kovien hoitojen tiimellyksessä, että hengissä pysymisestä on tullut taidetta.

Nyt panta kiristy vielä muutaman momentin verran, kun hoitaja soitti lääkärin terveiset. Munuaisten toimintaa mittavat P-Krea-arvot olivat pompanneet yli 180, kun aiemmin ovat pysytelleet sadan pinnassa. Tämä tietää vain sitä, että jos yksi yö ei arvoja ratkaisevasti muuta, niin kyseistä hoitoa ei sellaisenaan pystytä jatkamaan.

Nyt pitää tankata itsensä nesteellä sen mitä kroppa ottaa vastaan ja aamulla ennen hoitoyritystä tehdä vielä uusi yritys labraan.

Eli elämästä ja hengissä pysymisestä taitaa tulla tätä menoa ihan todellista syvätaidetta. Onneksi rauha ja lepo sen kuin taas tiivistyy tallaisten viestien tullessa kohti. Eiköhän tämä jotenkin hoidu - jos ei, niin sitten ei. Huomiseen.

tiistai 30. elokuuta 2011

Ei vieläkään oireetonta

Kaksi viikkoa alkaa olla kulunut viimeisestä solusalpaajatiputuksesta ja ei oikein meinaa vieläkään elämä palata ns. normaaliksi.
Eilinen päivä oli jo kohtalainen, mutta tänään on taasen väsyttänyt jonkun verran enemmän vaikka yöt olet nykysellään saanut nukutuksi melko hyvin, kun olen alkanut ottamaan iltaisin särkylääkenapin.

Kuten edellisessä tekstissäni kerroin tämän Jevtanan eroista Taxotereen, niin sivuvaikutukset ovat tosiaan jatkuneen ihan tänne asti, mutta toki huomattavasti lievempänä. Inhottavinta on ollut erittäin voimakas metallinen maku suussa, joka on muuttanut entisestään makuja. Iltapäivisin on tullut sit jonkin verran niitä tuskaisia koko kropan tuntemuksia, sekä uupumusta.

Viikko sitten keskiviikkona olin Palokassa Uusi Elämä Voittaa tilaisuudessa ja hieno oli taas kerran ilta. Väkeä olisi Toivonkulman saliin mahtunut vielä enemmänkin, mutta ihan olin tyytyväinen ja Jumalan itsensä läsnäolo oli todellinen. Se jos mikä on tärkeintä ja sen edestä olen rukoillut tosi paljon ja tiedän, että monet, monet ihmiset ovat samassa rintamassa.

Seuraava lupaamani tilaisuus onkin 13.9 täällä Jyväskylässä. Hieman on käynyt arveluttamaan, kuinka selviän siitä kun hoidoista ei ole siinä vaiheessa kulunut vielä täyttä viikkoakaan. Jos yhtä kovan jysäyksen tekee kuin nyt, niin aika hankalalta näyttää. Mutta en silti haluasi ihan heti käydä suunnitelmiani muuttamaankaan. Luotan siihen, että ei vaivojen tarvitse olla joka kerta ihan yhtä rajuja, mutta sen sit näkee. Ensi viikolla minulla onkin hoitojen lisäksi Ct-kuvaus, jossa nähdään mikä on taudin tämän hetken levinneisyys.

Laitan tähän muuten pari www.linkkiä jos ketä kiinnostaa tutustua paremmin tähän "kehumaani" Jevtanaan. Ensimmäisessä on hieman kerrottu lääkkeen testituloksista ja toiseta löytyy mm. lista näistä sivuvaikutuksista. Niitähän on melkoinen määrä ja tietty tämän lisäksihän meillä monilla syöpäpotilailla on vielä muita hoitoja takana tai samaan aikaan menossa, joka tuottaa vielä lisää oireita. Minullahan on parin vuoden takana sädehoito ja n.2,5 vuotta yhtäjaksoisesti jatkunut hormoonipistoshoito.

http://www.mynewsdesk.com/fi/view/pressrelease/sanofi-aventiksen-eturauhassyoepaelaeaeke-kabatsitakselia-jevtana-suositellaan-hyvaeksyttaevaeksi-euroopan-unionissa-573358

http://www.laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=24958&d=24961&i=SANOFI-AVENTIS_JEVTANA_JEVTANA+60+mg+infuusiokonsentraatti+ja+liuotin%2C+liuosta+varten

maanantai 22. elokuuta 2011

Dynamiittia!!

Täytyypä tähän väliin laittaa muutama rivi tuntemuksia Jevtanasta, eroja kun vaikuttaisi olevan edeltäjäänsä Taxsotereen. Jospa lukijoista on joku muukin tehnyt tuttavuutta moisten myrkkyjen kanssa.

Keskiviikosta lauantaihin meni olosuhteisiin nähden oikeastaan aika rattoisasti. Juttelinkin jo Anitalle, että vettäkö ne minuun nyt laskivat ja töihinhän tästä kohta joutaa jos tämä näin helpoksi muuttui. Mutta lauantaina puolen päivän jälkeen tilanne muuttui kertaheitolla, niin kuin olisin katujyrän alle jäänyt. Iltapäivä ja ilta olivat ihan sanoinkuvaamattoman tuskallisia.

Minun on ainakin tosi vaikea osata kuvailla ymmärrettävästi sitä kiputilaa mitä nämä hoidot synnyttävät. Varsinaisesti mitään paikkaa ei särje, eikä kolota. Kysymys ei ole yksinomaan tuskaisesta ahdistuksestakaan. Mutta koko olemusta piinaava kiputila syntynee siitä, kun ihmisen solukko joka uudistuu tosi nopeasti ja nyt tätä solukkoa (niin terveitä kuin sairaitakin) tuhotaan tehokkaiden lääkeaineiden avulla. Eihän se voi olla jossain tuntumatta jos verisuoniston, suoliston ym. limakalvot jotka ovat nopeimmin uusiutuvia saavat tallaisen kuurin.

Olen tässä monta kertaa pohtinut, että olis ihan mielenkiintoista päästä johonkin laboratio-olesuhteisiin katsomaan jotain näytepalaa, millainen prosessi se kehossani oikein on tällä hetkellä käynnissä. Villissä mielessäni olen kuvitellut, että sisälläni päälaesta varpaisii saakka suonistossa kiehuu, kun niitä raastetaan kuin riivinraudalla.

Mutta hurjalta tuntu ja pahaa teki. En tiedä kuinka pitkään olisin kestänyt ilman avun hakemista, ellei tilanne olisi hieman yötä vasten alkanut hellittää. Otin sit parit särkylääkkeet ja yö menikin aika hyvin. Eli, dynamiittia olet Jevtana!

Onneksi minulle ei ole tullut kummastakaan lääkkeestä vielä sellaista pahoinvointia joka laittaisi oksentamaan. En tiedä kuinka sen voisi kestää jos samaan aikaan olisi ollut päällä tuo lauantaina kokemani tila.

Eilen sitten jo valmistauduin siinä mielessä paremmin, että otin särkylääkettä päivällä hyvissä ajoin ja ilmeisesti tilanne ei enää yhtä pahana noussut päälle. Nyt olo on kuin olisi selkäänsä saanut ja oletan, että pahin taisi jäädä tuohon lauantaihin.

Jostain syystä tukka on alkanut tässä välillä kasvamaan jo ihan kohtuullisesti. Hiukseni lähtivät melko tarkkaan parin ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Saa nähdä lähtevätkö kohta uudellen kun lääke vaihtui. Kynnet ovat menneet "aalloille" kuin profiloitu kattopelti. Viime hoitokerralla vieruspedillä makaili papparainen, joka kertoi kuinka häneltä oli alkanut kynnetkin irtoilemaan.

Nyt keskitytään kuitenkin tulevan keskiviikon Uusi Elämä Voittaa tapahtumaan Palokassa. Tilaisuus muuten alkaakin jo 18.30, joten jos kuka on sinne suuntaamassa, niin huomioikaa tämä. Os. on Olavintie 1 Palokka

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Uusi lähtö

Tulin joitakin aikoja sitten taasen kerran solusalpaaja-tiputuksesta. Kuten olen kertonut, niin hoidot jouduttiin aloittamaan tavallaan alusta, kun Taxsotere ei synnyttänyt juurikaan vastetta.

Tämä uusi lääke on nimeltään Jevtana, josta todetaan, että sen vaikuttava aine on kabatsiakseli ja se kuuluu taksaanien lääkeryhmään. Tuokaan vähäinen tieto ei toki näin maalikolle sano yhtikäs mitään. Mutta hoitotoimenpide on täysin samanlainen kuin edelliselläkin. Toki kortisooni tulee nyt pienempänä annoksena suoraan suoneen tiputuksen yhteydessä, ehkä vähemmän sivuvaikutuksia siltä osin, kun annos on liki kolme kertaa pienempi. Vaikka eihän nuo annokset taida olla likikään vertailukelpoisia keskenään, en tiedä.

Olin vuorossa kolmas kaveri, joka kyseistä lääkettä on nyt täällä Jyväskylässä suoneensa saanut. Kaikki meni tiputuksen osalta hyvin. Toivon, ettei tulisi sivuvaikutuksia edes entisenkään verran, siksi kiusallisesti niitä alkoi jo esiintyä. Noh, se nähdään.

PSA oli edelleen jatkanut nousuaan. Reilussa parissa viikossa oli tullut pari pykälää lisää, eli kyllähän tuo kehitys aika reipasta näyttää olevan. Joten jos tämä lääke ei suostu puremaan, niin eipä taida enää lääketiede kovin suuria keinoja kohdalleni löytää. Minua tuo parin pykälän nousu oikeastaan hieman rauhoitti, kun olen ollut sen verran kipeä ihan viimeisinä vuorokausina, että aloin jo pohtimaan, että liekö tauti riehaantunut tuolla ala-vatsan seudulla. Tiedän tapauksia missä taudin edetessä arvot saattavat kohota moninkertaisiin lukemiin jopa viikossakin.

Ensi kertaa olen tämän sairauden aikana nyt ottanut särkylääkettä yöksi. Saattahan nuo kivut tulla ihan omastakin riehumisesta, kun en ihan paikallani ole todellakaan malttanut pysyä.

Kävin eilen morjestamassa pastorikuntaa pitkästä aikaa. Niittysen Anita ja Jopi olivat vielä kesälomilla, mutta muiden kanssa oli kiva olla hetki rukouksissa ja päivittää tunnelmia. Tänä aamuna ennen hoitoon lähtöä kävin temppelillä vartavasten tapaamassa Lahden Jannea ja Kärkkäisen Helenaa Hyvä Sanoma ry.sta, kun tiesin heillä olevan meidän pastoreiden kanssa evankeliomiskonferenssin suunnittelupalaveri. Kyllä oli rohkaisevaa tavata taasen entisiä "neuvottelukumppaneita". Kovasti siinä siunausta saimme toisillemme toivotella.

Nyt jäädäänkin taasen kuuntelemaan ja opiskelemaan oman kehon viestintää. Edessä on muutama tuskainen päivä, mutta eiköhän sitä viikon päästä olla taas ihmisten ilmoilla.

perjantai 12. elokuuta 2011

Hänen rauhassaan!

On ollut ilo tunnistella oman sisimmän rauhaisaa oloa.
En tosiaankaan osaa olla hämmästelemättä sitä vapautta, joka on mahdollistanut menneen viikon ajan elää ilman sairauden ahdistavaa peikkoa. Ei niin, etteikö tietoisuus taudista ole ja pysy, kunnes toisin todistetaan, mutta olen kuitenkin saanut elää arkea kuin terve mies. Toki kyllähän fyysisen lihaskunnon heikkeneminen oman rajoituksensa tekee.

Tiistainen Uusi Elämä Voittaa -tilaisuus keräsi taas temppelille ennätysyleisön. Rohkaisevaa - kovin rohkaisevaa, kun vielä tilaisuuden uskon täyteinen ilmapiiri ei jätä ketään "kylmäksi". Itsekin saa aina uuden innoituksen, kun tajuaa, kuinka ihmiset saavat virvoitusta.

Seuraavaksi olemme sitten koolla Palokan toimipisteessämme Toivonkulmassa (Olavintie 1). Hintikan Armi on aluepastorina tehnyt tosi hyvää ja innostavaa työtä Palokassa. On hienoa päästä tämän uuden teemani kanssa jakamaan kokemuksia myös palokkalalaisille ja ketä ikinä paikalle löytääkään. Tilaisuus on siis keskiviikkona 24.8. klo.18.30.

Olen täytellyt kalenteriani pikkuhiljaa sen mitä voimat ja hoitokuviot myötä antavat. Syyskuussa taitaa olla sovittuna viisi tilaisuutta ja lokakuullekin on jo joku seurakunta varaillut vierailua. Tämä uuden elämän aalto saa sisäisen elämäni väreilemään yhä enemmän ja enemmän. Eipä tässä oikein joutaisi sairastelemaan. Katsotaan nyt, mitä Herrani tämän terveyteni kanssa meinaa tehdä.


keskiviikko 3. elokuuta 2011

Kiitos rohkaisuista!

Kiitos teille kaikille rakkaat blogilaiset, sekä live-ystävät. On hienoa saada kannustavaa viestiä, vaikka ymmärrän, että sanat käyvät varmaan aika vähiin kun pitäisi vierestä sanoa jotain sytyttävää silloin kun sairaus vain etenee.

Lääkärin tapaamisessa sovittiin, että uudella solusalpaajalla lähdetään nyt etenemään. Ensimmäinen hoitojakso jäi vielä auki, mutta reilun parin viikon päästä se on odotettavissa. Muitakin jatkotutkimuksia lääkäri ehdotteli, kun hänen päätelmänsä kuvista on se, että etenevä syöpä on kiinnittynyt virtsarakkoon ja on jonkin asteisten, pahentuneiden, vaivojen syy ja aiheuttaja. Mutta se selvinnee pian otettavista uusista Ct-kuvista.

Melkoista mielentaisteluahan tämä on ollut viikonlopun ylitse, mutta täytyy vain hämmästellä sitä rajatonta voimavarojen maailmaa mikä meille on tilanteessa kuin tilanteessa annettu. Oikeastaan tänä aamuna viettäessäni joka aamuista rukoushetkeäni saavutin lopulta vahvan ja levollisen olotilan. Kokemukseni on nyt, että hengessä ja mielessä on melko avaraa - kuten aiemminkin - vaikka tulokset laittaisivatkin panikoimaan.

Aikani on muuten vierähtänyt paljolti lueskellessa. Olen nauttinut niin suunnattomasti, kun pitkien ja kiireisten vuosien jälkeen on oikein "ahmimismieli" lukemisen suhteen.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Huonompi vaihtoehto toteutumassa

Edellisessä blogissani hieman arvuuttelin PSA -arvojen vaihtoehtoista kehitystä.

Valitettavasti tulokset vain nyt näyttävän suunnan lähteneen sinne huonompaan mahdolliseen. Kun vielä kuusi viikkoa sitten oltiin lukemassa 7.7, niin kovimmista mahdollisista sytostaateista huolimatta lukema oli kuitenkin kohonnut tasan 10.00.

Leikki alkaa olla aika karua. Kun tulosteen käteeni sain, niin olipahan se melkein sokki, kun jotain toista olin kuitenkin mielessäni päätellyt. Ihan kävi kyynel silmässä.

Inhimillisesti kehissä on kuitenkin vielä juuri näinä päivinä julkiselle hoitopuolelle saatu uusi yhdiste, jota on testailtu ulkomailla ja Suomessakin se on ollut käytössä keväästä alkaen yksityisellä sektorilla. Onnellisesti ajateltuna saatan päästä ihan ensimmäisten potilaiden joukkoon "koekaniiniksi" täällä Jyväskylässä.

Ensi keskiviikoksi järjestyneessä lääkäritapaamisessa tämä mahdollisuus selvinnee. Jos siihen päädytään, niin hoitojaksot siirtyvät taasen kolmen viikon mittaiseksi ja melko kovat sivuvaikutukset ovat sit nähtävissä, kuin niiden kanssa pärjää.

Tämä tästä lääketieteestä. Jumala on kuitenkin Hän, joka elämämme ja terveytemme päättää. Minulla on kuitenkin tallella peruslepo. Joko Hän palauttaa terveyteni tavalla tahi toisella. Kova halu ois kuitenkin saattaa sisäinen näkyni päätökseen Jumalan voimallisesta ilmestymisestä tässä maassa. Vaikea sitä on ihan petin pohjalta suorittaa.

Jatkamme määrätietoista rukoustaistelua Hänen läsnäolonsa ilmestymiseksi. Nyt olen jopa liittänyt siihen mukaan tämän oman terveytenikin.
Seuraava Uusi Elämä Voittaa tilaisuus on sovittu vajaan parin viikon päähän tänne kotiseurakuntaan, eli ti. 9.8 aiheenani on - tänään todettuna - jopa ironiselta kuulostava: "Pyhän Hengen parantava voima". Mutta toisaalta ei ollenkaa ironisesti, sillä täyttymätön rukousaihe ei ole tappio vaan haaste ja suuri Jumalan mahdollisuus.
Tämän lisäksi olen tänään hoitojen lomassa suunnitellut ensimmäistä Uusi Elämä Voittaa -kokousta pääkaupunkiseudulle, Espoon Helluntaiseurakuntaan. Alustava ajankohta näyttäisi järjestyvän 17-18.9. Liittykääpä mukaan rukousrinkiin ja tulkaatte paikalle jos mahdollista.

Eli sielu hyppii taivaassa, vaikka ruumis kärvistelee syöpäkeitoksissa.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Viikonloppu Vetelissä

Olen parin päivän ajan palautellut itseäni täyden ja täydellisen viikonlopun jälkeen.

Perjantai-iltana matkasimme Anitan kanssa Tikkakosken Arin ja Saaran vieraaksi Veteliin. Oli muuten melkoisen poikkeuksellinen teema ja lähtökohta tapaamisellamme. Kokoonnuimme nimittäin ihan yksissä tuumin vain ja ainoastaan rukoilemaan. Isäntäparin lisäksi oli vielä pitkäaikainen tuttavapariskunta Tossavaisen Markku ja Anna-Liisa Oulusta. Olemme Markun kanssa kierrelleet pastoreina tätä Suomea vuosikymmenet ja monet yhteiset istunnot pidetty. Aloitimme jo samalta kurssilta aikoinaan raamattuopistolla. Arin ja Saaran kanssa olen taasen istunut usemman vuoden yhteisissä hallituksissa Aikamediassa, Ristin Voitossa, sekä Hyvä Sanoma ry.ssä ja vielä Suomen Helluntaikirkossakin. Eli on tullut oltua hieman virallisimmissakin merkeissä ja erilaisten pöytien ääressä. Mutta näinpä on vain suurenmoiselle ystävyydelle laskettu pohjaa

Oli todella mahtavaa keskittyä rukoukseen. Reilun vuorokauden aikana tuli rukouksissa kierrettyä maailmaa laidasta laitaan ja tietenkin ne kaikkein kipeimmät omatkin tarpeet.

Lauantai-illaksi olin sopinut paikalliseen seurakuntaan myös Uusi Elämä Voittaa- tilaisuuden. Ja kas kummaa, ihan oli pieni kirkko täynnä, vaikka olikin keskikesän helteinen saunailta. Hienoa oli tunnistaa Jumalan Hengen voimakas länsäolo. Ihan taas omakin usko vahvistui ja tuli rohkaistuksi. Puheeni teemana tällä kertaa oli "Usko on lepoa". Ajattelin, että referoisin tuon puheeni tänne blogiini kunhan ehdin. Oli hienoa tavata kokouksen yhteydessä myös itävaltalaisia ystäviämme Virpi ja Franz Strohmairia lastensa Dominikin ja Lisan kanssa. Oli vierähtänyt muutama vuosi viime tapaamisesta.

Ihmetellä täytyy Tikkakosken pariskunnan vieraanvaraisuutta. Merkillinen huusholli. Lieneekö kaikki Pohjanmaalla nykyisin näin sydämellisiä? Neljä vierasta kestitettävänä perjantaista lauantaihin ja sitten lauantai-iltana tilaisuuden jälkeen taloon taisi änkeytyä meitä toista kymmentä ruokittavaa. Ja lisäksemme vielä yövieraana jatkoi kanssamme Huvilan Risto ja Jaana Espoosta. Ja mikä olikaan rukouksen ja palvonnan ilmapiiri. Huh, huh!

Kiitos Ari ja Saara, sekä Markku ja Anna-Liisa. Tästä on rohkaisevaa jatkaa. Voin muuten suositella, tai oikeastaan vedota kaikkiin teihin jotka rukoilla taidatte, että hakeutukaapa joskus ihan viikonlopuksi pienellä ryhmällä rukoilemaan. Tulee olemaan huimaakin huimempi kokemus.

Tulipa käytyä eilen etsiskelemässä hieman vadelmia ja mustikoitakin. Etsiskelyksi se kylläkin jäi.

Henkisesti olen taas joutunut valmistautumaan tulevaan perjantaihin. Lääkeannostus on toki nyt pienempi, mutta saan todennäköisesti nähdä myös uudet PSA-lukemat. Täytyy tunnustaa, että tällä kertaa jostain syystä lukemien odottaminen on käynyt jännittämään. Ehkä painetta lisää se, että tietoni mukaan saamani sytostaatti on tapauksessani lähes ainut todella varteenotettava vaihtoehto. Jos arvot eivät ole tulleetkaan alas, niin hoitovaihtoehdot sen kuin vähenevät.

Mutta eipä auta kuin odotella - kädet ja sydän ristissä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Rukouksen- ja Hengen liikehdintää

Viimeisten kuukausien ja viikkojen aikana olen saanut ilolla laittaa lähipiirissäni merkille ihan ainutlaatuista rukousliikehdintää.

Ehkä kontaktini lähetysjärjestö Fida Internationalin yhteydessä vaikuttavaan kristillisten yrittäjien ja liikemiesten kehittämään Bisnestiimi-verkostoon on ollut suurinpana rohkaisijana asiassa. Tiedän, kuinka kiireiset liikemiehet pitävät tiivistä yhteyttä verkoston kautta kotimaassa, mutta reissaavatpa ympäri maailmankin ja tapaavat samalla kansainvälisesti vaikuttavia uskovaisia yrittäjiä.

Joitakin aikoja sitten Etelä-Koreassa vieraillut suomalaisten ryhmä vei myös minun terveyteni ja hengellisen näkyni tuhansille paikalle kokoontuneille esirukoilijoille. Katkeamaton rukousketju jatkuu edelleen.

Ensimmäinen merkittävä löytöni tämän sairauslomani aikana on ollut innostus henkilökohtaiseen rukoukseen. Entisten kiireisten aamujen ja päivien sijaan olen saanut heräillä rauhassa ja kuluttaa aikaani mietiskellen ja Jumalaani rukoillen. Sen hienompaa olotilaa ei voi olla olemassa! Mietin - sitä vain mietin - kuinka pitkä matka ihmisellä onkaan omista arkikiireistään aitoon Jumalan kohtaamiseen?
Tämän lujemmille tämän läksyn oppiminen ei enää voisi mennä, siksi heikoilla tässä taas on päivät raahustettu. Mutta samalla henki riemuitsee Jumalan läsnäolosta - eikö olekin aika paradoksi?

Sain juuri päätökseen huippulahjakkaan kirjailija/toimittaja Philip Yanceyn kirjan: Vaikuttaako rukous? Kirja on jo vuosia lojunut hyllyssäni, mutta sekin vain ohjautui muutama päivä sitten käsiini. On todellinen aarre rukouksen mahdollisuuksista. Kaikkien kannattaa etsiä tuo kirja jostain Kristillisestä kirjakaupasta käsiinsä.

Puolentoista viikon päästä meillä on tarkoitus mennä Veteliin tapaamaan joitakin mainitsemastani bisnestiimi-/rukousverkostolaisia. Tarkoitus on viettää aikaa ihan aidosti Jumalan läsnäoloa etsien. Sisälläni kasvaa kasvamistaan palo, ihan kunnon roihu, Jumalan voiman ilmentymisen perään tässä maassa. Aavistelen, että kulovalkean tavoin laajeneva rukoustuli tulee vielä polttelemaan tuhansia.

Yhden lisämielenkiinnon tuohon Vetelin viikonloppuun laitoimme. Lauantaina 23.7 pidämme mitä todennäköisimmin ensimmäisen Uusi Elämä Voittaa tilaisuuden Jyväskylän ulkopuolella, joten ei kun laaja Pohjanmaa yhdessä rukoilemaan ja kohtaamaan Jumalaa.

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Muutoksia hoidossa

Niin se sit meni keski-kesän juhla, juhannuskin. Lauantaina tuli käytyä iltapäivällä Keuruun Helluntakonferenssissa. Tuttuja tavatessahan se aika vierähti, toki jossakin yhteistilaisuudessa tuli istuttua. Kerran piti käydä autolla huilailemassa. Vanhaa Aikamedian hallituksen puh.johtajuutta käytin sen verran hyväkseni, että tj. Vieltojärveltä kerjäsin autopaikan ihan firman nurkalta kun parkkipellot olivat pehmenneet tosi huonoon kuntoon. Minulle on ollut aina vastentahtoista erivapauksien tinkiminen, mutta kyllä tämä oli ihan terveydellisistä syistä. Olis ollut tosi vaikea kävellä kilometrin päästä viikon hoito-operaation jälkeen ja kun arvelin, että en koko aikaa huilaamattakaan selviä jalkeilla ja niinhän siinä kävi. Kiitos vielä kerran Jari, helpotti kummasti.

Viime tiistaina vietimme taas yhden Uusi Elämä Voittaa tilaisuuden ja ihan olikin arki-illaksi ennätysyleisö. Viimeisimmät löysivät istumapaikat parvekkeen puolelta. Se ei muuta kun mielialaa nostattaa kun ihmisillä on kaipuuta tulla kohtaamaan Jumalaa ja rukoilemaan yhdessä. Aiheeni oli tällä kertaa: "Sinua rakastetaan".
Kuukauden päästä elokuun alkupuolella taasen jatketaan, jos voimia on.

Eilen olikin taas hoitokerta. Kertoilin vähän toistuvista sivuvaikutuksistani ja lääkäri ehdotti, että kolmen viikon hoitojaksot lyhennettäisiin jatkossa kahteen viikkoon ja näin kerta-annostus saadaan pienemmäksi. Ilmeisesti hoitotulos ei ainakaan saatujen kokemusten valossa ole sen huonompi. Minulla kun on alkanut olla toistuvaa verenvuotoa ja hoidon jälkeisinä öinä melkoista hortoilemista, se lienee kortisonin aikaansaamaa, kun unirytmi on sitä sun tätä. Mutta onneks tässä vielä jonkinlaisen järjellisen tasapainon on säilyttänyt.

Eiköhän tällä rytmin vaihdoksella ole ihan hyvä vaikutus loppuhoitoihin. Aikalailla puolessa välissä taidetaan olla tän jakson kannsa. Ensi kerralla saankin taas PSA:n kehittymisestä tietoa.

Nauttikaapa edelleen kelpo kesästä. Käyn taasen päivittelemässä tietoja kun päiviteltävää kertyy.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Tuloksia

Tänään sain kuulla päivitykset lääkäriltä kuinka nykyhoito on alkanut purra. Tuo seurattava PSA ei ollut laskeunut 1.4 otetusta (7.6) ollen nyt 7.7. Mutta sytostatteja on tiputettu vasta kolme hoitokertaa ja aiemmasta kokeestakin ehti vierähtää parisen viikkoa ennen ensimmäistä tippaa, joten laskeskelin omassa seurannassani, että tasasella taulukolla lukemat ehtivät käyda ennen hoitoja yli 9.ssä joten siinä mielessä ihan rohkaisevaakin kun nousu on taittunut ja todennäköisesti suunta on alaspäin.

Mutta kyllähän tämä tietty pelkkiä lukemia katsoen, ilman taustavertailua, aika hermoille käypää olisi, kun vaihtoehdot alkaisivat käydä nykylääketieteellä melko vähiin, jos nyt käytetty lääke ei tehoaisi.

Muut veriarvot ovatkin aikalailla ok. Hb toki alkaa tulla kerta kerralta alas. Nyt oli 116 tietämissä. Mutta vielähän sillä aikuinenkin mies lenkkeilee, mitä nyt joskus vähän huippaa ja hengästyttää.

Mutta veriarvoista itse kutsumukseen: Viime sunnuntai oli taas huimaakin huimempi kokemus. Väkeä oli lähes tupa täysi ja ihan maakunnasta useammalta paikkakunnalta. Vaikka se nyt ei olisikaan itse tarkoitus, paikkakuntalaisten saavuttamisen kustannuksella, mutta kummasti se vain mieltä piristää jos saapi välittää innoitusta eri seurakuntiin.

Innostuin saarnastani aivan mielettömästi ja se antanee ainakin kuulijalle käsityksen, että on tuon miehen sisällä jonkinlainen kasvava palo. Valitettavasti Saarna.netissä ei ole vieläkään tuota ladattavana, mutta eiköhän se sinne piakkoin myös ilmesty.

Mikä parasta jatkoa ajatellen, niin seurakunnan johto lyö Niittysen Jopin kertomana jatkuvasti lisää löylyä ja innostaa, että näitä jatketaa jos Pylvänäinen ei itseään polta loppuun. Se tuskin tulee olemaan ongelma, sillä tää pitää mut hengissä, vaikka kyllähän sitä sellaisella intesiteetillä ja energialla tulee se tunti aina lavalla painettua, että voi se kunnonkin päälle alkaa käymään.

Mutta onneksi esirukoilijoiden joukko sen kuin vain kasvaa, lisääntyvästä s.posti ja muusta palautteesta päätellen.

Laittakaapa seuraava Uusi elämä voittaa tilaisuus kalenteriin, (ihan vain kesälomamatkalaisille vinkiksi). Siis tiistai 5.7.klo.19.00 tapaamme teemalla "Sinua rakastetaan".

torstai 9. kesäkuuta 2011

Helluntaita odotellessa

Viikot ovat menneet rauhallisesti.
Edellinen "tiputus" meni hyvin, kuten aiemmatkin. Seuraavana päivänä minulla oli kyllä melko kovaa verenvuotoa. Sairaalaan myöhemmin soitettuani epäilyyni annettiin taas vahvistusta, että limakalvot ne todennäköisesti oirehtivat. Pitää kuulema muistaa jatkossa tarkkailla kuinka toistuvaa tuo on.

Viime viikko menikin sit aika nopsaan, kun Jarkko tuli sunnuntaina Annikansa kanssa. He oliat parisen päivää ja jatkoivat matkaansa Vaasaan. Kohta he sit palailevatkin takaisin Englantiin. Kovin oli nopea pistäytyminen, mutta asunnot ja työt ovat heillä sielä päässä kesänkin ylitse, joten sinne he nyt kuuluvat.

Kohta heidän lähtönsä jälkeen tulikin Marika lastensa kanssa, sekä Laura. Meillä oli oikein kohokohta kun kokosin voimiani ja järjestelin Iisalle ja Okolle onginta-elämystä ystäviemme Virtasen Ainon ja Heikin mökille Toivakkaan. Miten ollakkaan kalakin oli ihan syönnillään ja Iisa varsinkin osasi riemuita täysillä vedellessään parisenkymmentä sinttiä mato-ongella pienessä hetkessä. On varmaan neljäkymmentä vuotta kun olen viimeksi ahvenen siivonnut, mutta nytpä tuli sekin tehtyä kun piti pappana lapsen lapselle esittää kuin koko homma hoituu madonkaivuusta aina saaliin syöntiin asti.

Noh, nyt olenkin saanut sitten rauhottua taas ihan kunnolla. Odottelen ja rukoilen sydämeni palolla ensi helluntaisunnuntain Uusi elämä voittaa -tilaisuutta. Tarkoitukseni on puheessani poihtia hieman "suljettujen ovien siunausta".
Opetuslapset odottivat annetun lupauksen täyttymistä suljetuin ovin. Olosuhteetkin laittoivat heitä hieman piileskelemään, mutta olennaisinta oli se, että he valmistautuivat yhdessä voiman vastaanottamiseen.

Meidänkin elämäämme rajoittavat tilanteet oikein oivallettuna kääntyvät siunaukseksi ja uuden voiman kohtaamiseksi. Mielen alistaminen "ovien taakse" ei vain ole luonnolle kovin helppoa, siksi siinä saa olosuhteetkin joskus avittaa.

Nyt on ollut myös aikaa seurailla tiedotusvälineitä. Aamulla ei aina tiedä millaista hallitusta maahamme illalla ennustetaan, mutta tuleehan se sieltä, vaikka vaalien kautta.

On meillä muuten ollut esimerkillisen "rehellisiä" urheilijoita varsinkin nuo -90 luvun hiihtäjäkarpaasit. Vähänkö hävettää kun tuli silloin ihan hurrattua mokomille säheltäjille.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Viikonloppukin meni

Lupailin kommentoijalle, että kirjoittelen taasen jotain viimeistään edessä olevana viikonloppuna. Mutta niinhän tuo vain meni lauantait ja sunnuntaitkin ilman tekstin tuottamista. Ei ole oikeastaan ollut tapahtumia kirjoiteltavaksi.

Aikomukseni oli jatkaa tuota pohdiskelevaa linjaa ja siteerata muutamia teemoja edellisen tiistain puheestani, jossa käsittelin rohkaisemisen merkitystä. Mutta en ole jaksanut kaivella puheen muistiinpanoja enää esiin, joten se siitä. Puhe tullee taasen jonkinlaisella viiveellä saarna.nettiin joten sieltäpähän nuo ajatukset ovat kuultavissa.

Kiertelin viikonlopulla vähän lämpimien kelien myötä auenneita kesäkirppiksiä. Jouduin vain toteamaan, että eipä oo kummoset voimat. Sen verran alkoi käydä pelkkä seisoskelu ja auringossa liikkuminen voimille.

Kyllähän tämä pysähdys teettää vielä melkoisen kovaa prosessia meikäläisen päässä. Muistelen kuinka vielä reilu vuosi sitten koin joskus riemastuttavia nautinnon tunteita kun sain johonkin arkipäivään mahtumaan tunnin - parin mittaisen levollisen hetken. Katkoksen, jolloin mieli ei jotain keskeneräistä juttua työstänyt. Käytännössä aina oli vähintään yksi projekti johonkin suuntaan menossa. En levännyt oikeastaan koskaan.

Nyt kun on ihan pakko asettautua olemaan tilassa, jossa ei tapahdu yhtään mitään. Ja kun ei oikeastaan saiskaan tapahtua, jos huilata meinaa.

On alkanut jäytämään etiäinen - jospa olenkin tarpeeton? Noh, mitä se sit muuttais? Eipä kai mitään.

Tämä viikko menee laskeutumisessa taas seuraavaan tiputukseen,joka suunnitellusti on perjantaina edessä. Kolmen viikon periodeissa elämäni nyt sykkii ja se jakautuu yhteen tuskaiseen ja kahteen siedettävään viikkon.

Hetki kerrallaan, kuten kliseisesti todetaan. Sama se on hetki meillä kaikilla - täytetty kiireellä tahi tyhjiö ilman kiireen kiirettä.

torstai 12. toukokuuta 2011

Ei hääppöstä!

Toisesta sytostaattitipasta alkaa kohta viikko olla. Tällä erää näyttäisin selviävän ilman sitä ylimääräistä kuumeilua, joka viimeksi käytti päivystyksessä veriarvot mittauttamassa.

Mutta opettelemista ja totuttelemista tässä riittää. En ole kovin paljon päiviini askareita sisällyttänyt, mutta jokainen ponnistus tuntuu olevan ensimmäisinä hoidon jälkeisinä vuorokausina liikaa.

Olen pyrkinyt löytämään oikeanlaisen ilmaisun sille tunteelle, jota kroppa on viestittänyt ja viestittää. Kysymys ei ole mistään yksittäisestä kipukohdasta, ei särystä tai vastaavasti henkisen puolen aiheuttamasta ahdistuksesta.

Ilmeisesti puristava koko kehoa koetteleva tuska muodostuu ihan oikeasti siitä, kun solusalpaajat tuohoavat elimistön solukkoa, niin terveitä kuin sairaitakin. En tiedä, meneekö se noin, ehkä ammattilainen siihen oikealla kielellä sanat asettaisi?

Olemisena tämä on tila, jota voisi kuvata kuinka tonnin prässi puristaa kroppaasi joka suunnalta kasaan. Olo tuntuu koko kehossa, lihaksistossa ja "sisuskaluissa", mahdoton sanoa mikä mistäkin päin puristaa. Välillä toki tilanne aina hieman laukeaa. Aamut ovat mulle olleet parempia, tai olo siis helpottunut aamuyöstä. Iltapäivällä tai lähinnä päivän illaksi muuttuessa tuska alkaa voimistua, se on käynyt ihan hermoon! Iltayö menee sitten jotenkin oloa sietäessä ja vessassa rampatessa, joka on tämän taudin luontaisvaiva. Siihen ei muutama kerta riitäkkään, joten olen oppinut nukkumaan tunnin kahden pätkissä. Jos saat kolmen tunnin yhtäjaksoiset hyvät unet, niin sitähän onkin jo kuin fyysisesti uudestisyntynyt.

Olin alkujaan lupautunut vielä eilen illalla seurakunnan nuorten Tukikohta jumalanpalvelukseen, mutta pakko, pakko, vain oli ilmoittaa nuorisopastorille, että ei ole minusta lavalle. Olisin niin tavattoman mielelläni vielä ollut mukana yhdessä nuortenkin jutussa, ennen kuin Mielikäisen Juha lopettaa nuorisopastorin tehtävissä siirtyäkseen kesällä perheensä kanssa lähetystyökuvioihin Espanjaan. Mutta näin sitä nyt vain on heitettynä nurkkaan ja täällä pysytään.

Onneksi nuo tiukimmat vuorokaudet ovat taas täällä erää, oletettavasti, takana. Ainakin viimeksi alkoi näihin aikoihn hieman ote arkeen palautumaan. Kyllähän tämä mielialaa syö oikein urakalla kun päättelet, että tässä koko tulevan pitkän kesän ja vielä syksynkin kärvistelet joka kolmen viikon jälkeen ja mitään et pysty suunnittelemaan. Mutta uskottava se vaan on ihan itsekin, että suht tyytyväinen silti voin olla. En ole vielä osannut alkaa valittamaan, voisihan asiat huonomminkin olla - oikeastaan paljonkin huonommin.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Onni omistaa!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille!

Edellisen kolmunini yhteydessä kommentoitiin runoutta ja aforismeja. Siitäpä innostuneena mietein tänä aamuna aurinkoisella lenkilläni oman onneni - onnellisuuteni syvyyttä. Kyseessä ei ole runous, eikä aforismi, kunhan mietiskelen.

Onni omistaa - omista onni!

Elämän onni kasvaa onnellisten kokemusten suojaamana. Koti, isä, äiti, sisarukset ja muu lähiyhteisö luo turvallisuuden tuntemuksia, jotka ovat seittiä jossa onnea kudotaan. Onnistumiset elämän varrella vahvistavat tervettä - omistamisen taitoon kypsyvää itsetuntoa.

Tämä vai tuoko tuo onnen? Voiko heikoimmista ja olemattomista lähtökohdista,löytää onnen? Ken tämän kaiken taitaisi ratkaista?

Mitä onkaan onni jota viihde-, ja pikavoittojen kaupallinen maailma markkinoi?

Onni ei valehtele, ei petä.

Onni hoitaa, viiveelläkin.

Pikavoitot - suuretkaan - eivät tuo onnea, ne ovat sattumia jotka herättelevät onnen tunteita - harhaa.

Omaisuus ja rikkaus - työlläkin hankittuna on harhaa, toki vaivan ja vastuun tyydyttämää - onnellista sinällään. Mutta mitä onkaan onni?

Onni ei ole iloa ja naurua!

Onnellinen ihminen on onnellinen itkiessäänkin - taitaa kyvyn naurua syvenpään iloon.

Onnellinen ihminen osaa itkeä ja surra - luopua!

Onni kohtaa murheet - pienet murheet, suuret ja päälle kaatuvat, jopa elämän tuhoavat voimat.

On onni omistaa onni - rikastua rikastumistaan - kaiken kadotettuaan, onnen löydettyään.

Onni ei ole aikaan ja paikaan sidottu - onni ei ole ajallinen arvo.

Onnen lähde on ikuinen - salattu, Jumala.

"Onneni on olla lähellä Jumalaa"
Asafin virsi, Psalmi 73

perjantai 6. toukokuuta 2011

Pitkälle sairauslomalle!

Niin siinä sitten kävi, lääkäri passitti ihan reilulle lomalle.

Aamulla olin yhdeksän jälkeen asemissa saamassa toista systostaattikuuria. Ihan yhtä hyvin meni kuin aiempikin. Tällä kertaa viereiselle pedille sattui toinen vähän vanhempi jyväskyläläinen kaveri ja kauanhan meidän ei tarvinnut pötkötellä kun syövistämme yhteinen jutun aihe kehiteltiin. Mukava niin.

Hoitajan välityksellä tiedustelin lääkäriltä sairauslomatilannetta. Vastauksena sain, että hoitojakso on kokonaisuudessaan kuusi kuukautta, vaikka välillä kesäkuussa otetaan tilanteesta tulokset, niin joka tapauksessa hoidot pyritään viemään lävitse vaikka lääkitystä jouduttaisiin vaihtamaankin. Eli sairausloma tulee kestämään koko tuon edessä olevan hoitojakson ajan lokakuun lopulle. Sen päälle tulee sitten siirtyvät vuosilomat. Enpä ole tallaista katkosta vielä koskaan työurani aikana pitänytkään, mutta enpä ole kyllä vielä tallaista tautiakaan kokenut.

Sain myös hieman lisävaloa tuohon pääsiäisen ajan kuumeilun hoitoon ja veriarvojen muutoksiin. Hieman veti vakavaksi. Valkosoluarvot olivat ihan oikeasti romahtaneet ja tämän päivän lääkäri yhdessä hoitajan kanssa hieman ihmettelivät, että minua ei oltu otettu osastolle antibioottitippaan. Noh, enhän tuohon minäkään kovin innokas ollut Pitkäperjantaina jäämään, mutta minultakos tuota nyt olisi kannattanut kysellä.

Kyllähän tässä yhtenä mietinnän aiheena on, kuinka saan aikani kulumaan? Mutta eiköhän sitä päivät yöksi muutu niin kuin muinakin kesinä.

Uusi elämä -tilaisuuksia en haluaisi kyllä lopettaa lupaavan alun jälkeen, mutta katsotaan niitäkin nyt viikko kerrallaan. Terveyden ehdoillahan tässä nyt täysin eletään ja ihan levosta käsin.

Kiitos teille kaikille mukana elänneille ja kaikella tavoin eri käänteissä muistaneille. Tunnustaa täytyy, että ei tämä kaikilta osin helppoa ole. Elämän askel on nyt lyhempi kuin koskaan ennen. Mutta samalla sen arvo alkaa kristallisoitua entistä kirkkaammaksi.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Hänen voimansa

Eilen oli tiistai ja illalla tietty taas Uusi elämä voittaa tilaisuus. Jos itse omana kokemukseen uskaltaisi arvioida, niin paras tähän mennessä. Henkilökohtaisesti tulee vain sellainen tuntuma, että pikkuhiljaa alkaa saada ulos sen mitä on tarkoituskin yrittää sanoa, se kun ei ole aina helppoa.

Uskoisin, että Jumala on asettanut ja vahvistanut sisimpääni uskon siitä, että Hän haluaa vielä synnyttää tai paremminkin vahvistaa lupaustensa mukaisen sanaansa ja voimaansa luottavan liikehdinnän tähän maahan. On äärettömän tärkeää, että Jumalaan uskovat ihmiset eivät tyydy elelemään oman järkensä varassa tai sopeudu ajattelemaan kuten tämän maailman ihminen ajattelee rakentaessaan vain tätä yhteiskuntaa ja omaa lyhyttä elämäänsä.Jumalalla kun on meille jokaiselle paljon paljon suuremmat ihanteet ja päämäärät. Meidän ei tule myöskään langeta etsimään jotain ihmettä tai tunnustekoa. Ei evankeliumi ole sitä. Evankeliumi on Hänen voimansa joka pelastaa ja muuttaa meidän koko elämän, siihen liittyy tottakait myös kokemus Hänen yliluonnollisuudestaan.

Muutoin tässä valmistaudutaan seuraavaan sytostaattitippaan. Huomenna olisi verikokeet ja jos siellä ei ole mitään poikkeavaa, niin sitten perjantaiaamuna toiseen tiputukseen mars! Olenkin sitten tehnyt valmisteluja siihen, että suostuisin jäämään lääkärin määräämäksi ajaksi mahdolliselle sairauslomalle. Vaikka monesta hommasta olenkin viimeisen vuoden aikana luopunut, niin kyllä tuota kalenteria saa vieläkin putsailla vastuita siirtäessään.

Ei onneksi ole yhtään levoton mieli sen tähden, etteikö elämä ja toiminta seurakunnassa jatkaisi nousuaan. Seurakuntamme lähetystyöstä vastaavalle pastorille Jorma Niittyselle olen kalenteriani tyhjentänyt ja vielä tyhjennän. Hän luotsaa huippu hienon tiimin kanssa sitten hommia lomani ajan, kuinka pitkäksi tuo sitten muodostuneekin. Oikeastaan on aika vapauttava olo, kun ei ole sellaista merkintää, johon olisi ihan välttämätön pakko itsensä ohjelmoida. Tulenhan päiväni jollain täyttämään, mutta se perustuu sitten vapaaehtoisuuteen ja voimien määrään.

Tämähän on kuin paratiisia odottaisi maanpäälle, toki kaljuna ja vähän muutoinkin vaivaisena.