keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Ihme!

Enpä ihan oikeasti olisi vielä aamulla uskonut saavani kirjoittaa seuraavaa blogiani näin iloisten ja hämmentävien uutisten kanssa!

En vielä hypi riemusta kattoon ja toitota lopullista paranemista koko maailmalle, mutta sydämestäni on jo ehtinyt nousta murtunut ja nöyrä kiitos Jumalalle. Nimittäin lääkäri luki tällä kertaa niin mahtavia veriarvoja, että ihan oli vaikea uskoa asiaa todeksi.

PSA oli laskenut reilun parin viikon aikana 29.tä 16.ta, eli liki puolittunut. P-Krea oli selvästi alhaisimmalla tasolla mitä yhden munuaisen aikana on ollut. Keuhkokuvissa oli aiemmin ollut havaittavissa jollain pienellä osalla "painaumaa", jota ei nyt enää kuvissa näkynyt.

Lääkäri toki antoi ymmärtää, että syöpä ei käyttäydy koskaan "ohjekirjan" mukaan. Esimerkiksi mahdolliset infektiot voivat saada aikaan lyhytaikaisia muutoksia.

Parantuneen päivittäisen vointini ja merkittävästi kohentuneiden koetulosten perusteella en kuitenkaan tahdo millään suostua uskomaan pelkkään hetkelliseen tulehduksen tai muun saamaan muutokseen, vaan kyllä tässä paljon mielummin antaa kiitoksen elävälle Jumalalle! Hän on kuullut ne tuhannet ja tuhannet esirukoukset, jotka puolestani on Hänen puoleensa huudettu.

Täytyy kyllä tunnustaa, että tämä osa se vasta onkin vaikea osa käsiteltäväksi, huh huh! Iloakin vahvempana on tällä hetkellä raskas - hartioita painava - pelko, mitä seuraavaksi? Jospa tulokset eivät syystä tai toisesta pidäkään paikkaansa? Ja jospa lääkärin arvio onkin täysin oikea ja tammikuussa (seuraavat kokeet 10.1.12) lukemat ovat taas kertautuneet toiseen suuntaan? Olo on ainakin vielä muutaman tunnin positiivisen sokin jälkeen tosi hämmentynyt.

Tosiasia on nyt kuitenkin se, että ilman hoitoja syöpäarvoni ovat tuntuvasti laskeneneet. Tallaista laskua en ole kokenut kuin viimeksi kesällä 2009 kun sädetys oli parhaimmillaan. Repikäämme siitä! Ainakin loppuvuosi on aikaa riemuita!

Kiitos teille kaikille mukana eläville ja esirukoilijoille. Mutta älkää missään tapauksessa hellittäkö, ehkäpä Jumala kirkkaudessaan tekee vielä monin verroin enemmän minulle ja monelle monelle muullekin. Nyt hengellinen sodankäynti vasta alkaakin ja muistakaa pommittaa taivasta seuraavien kokouksienkin vuoksi.

torstai 24. marraskuuta 2011

Eteenpäin!

Keskiviikko oli taas tutkimuspäivä. Aamulla ensin laboratoriokokeet ja sen jälkeen Keskussairaalan puolelle ensin keuhkokuviin ja sit vielä vatsanseudun ultrakuvauksiin.
Ultralääkäri totesi tutkimuksen päätteeksi, että "toinen munuainen on kunnossa ja toinen samanlainen kuin viimeksi". Eli sillä suunnalla ei ilmeisen suuria muutoksia.

Viikonpäästä keskiviikkona on sitten lääkärin kuuleminen, jossa saankin sitten taas tarkemman päivityksen taudinkuvasta.

Jonkunverran kivut ovat lisääntyneet edellenkin, varsinkin aamupuolella yötä. Muutoin kyllä kuntoni on huomattavasti kohentunut kaiken aikaa kovien sytostaattihoitojen ja lokakuisten rankkojen hoitotoimenpiteiden jäljiltä. Aiemmin olin niin väsynyt, että kymmenen tunnin yöunet eivät riittäneet, vaan pakko oli vielä päivälläkin pysytellä vuoteessa. Nyt päivät menevät kutakuinkin jalkeilla ja yöt ovat lyhentyneet merkittävästi. Tästä olen Jumalalle ja kaikille esirukoilijoille kiitollinen.

Ei meikäläisen mieli malta olla suunnittelematta uusia tapahtumia. Sunnuntaina 11.12 menen nuoruuteni aikaiseen kotiseurakuntaani Jämsään pitämään yhden Uusi elämä voittaa tilaisuuden. Seuraavalle viikolle olenkin sitten suunnitellut tänne Jyväskylään taas 13.12 temppelille ja 14.12 Palokan Toivonkulmaan tapahtumat. Mikä mahtavinta noihin tilaisuuksiin tulee mukaan pastori-terapeuttiveljeni Seppo Jokinen. Seinäjoella tapasimme hänen kanssaan näissä merkeissä ja hänen puheenvuoronsa kolahti minuun, niin kuin varmaan moneen moneen muuhunkin. Niinpä sain ajatuksen pitää jonkun yhteisen Uusi elämä voittaa tilaisuuden ja ne järjestyivätkin näin nopeasti. Juttelimmekin keskenämme, että varmaankin tilaisuudet saadaan järjestettyä, vaikka näin heikkokuntoisia olemmekin, sillä tuskin me nyt sentään ihan yhtäaikaa täältä lähdemme.

Olen muuten saanut viime aikoina joitakin kertoja vastailla kysymykseen, että onko enää viisasta ja ollenkaan tervettä meininkiä pitää näin huonokuntoisena tallaisia tapahtumia? Meneekö tämä jotenkin eettisesti ja moraalisesti kyseenalaiseksi sairaudella mainostamiseksi? Terveitähän nämä kokoukset eivät varmasti ole, niin kauan kuin näin sairas olen!! Henkilökohtaisesti minä vähät piittaan moisista puheista, kun tiedän tasan tarkkaan omat motiivini. Kun sairastuin, niin tein jonkinlaista lupausta Jumalalle, että niin kauan kuin elän, niin haluan viedä sinun valtakuntaasi eteenpäin. Mitä minä muuta tässä tekisin? Sängynlaidalla virkkaisin ja sairaalan väliä kulkisin. Jos Sorsakosken Topi kävi viimeisillä voimillaan studiossa laulamassa, niin moninkertaisella innolla minä aion vielä saarnata. Jos yhdellekin kärsivälle voin olla avuksi, niin sen tulen tekemään, vaikka ottaisi vähän lujemmillekin. Tämähän on kaikki vain suurenmoista armoa alusta loppuun. Kunpa olisin omannut tämän palon ja innon kaikki kokonaiset kolmekymmentä vuotta mitä olen tätä virkaa hoitanut, harmittaa, kyllä harmittaa. Mutta tehdään se mitä ehditään ja voidaan.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Nefrostooman juppuilua

Tätä viikkoa on sävyttänyt munuaiskatetrini nefrostooman ailahtelevuus.
Ilmeisesti jo viikonlopulta alkaen se alkoi tukkeutua ollessani tietyissä asennoissa. Jälkeenpäin olen todennut, että varmaan nestettä alkoi taas pikkuhiljaa kertymään elimistööni kun koko olemusta vaivasi tietynlainen tukkoisuus.

Lankomieheni totesi osuvasti tiistaina minut tavatessaan, että tietty riehakkuus on nyt miehestä kadoksissa. Oli oikeaan osunut kuvaus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tiistain Uusi Elämä tilaisuus meni taasen omasta mielestäni hienosti. Puhuin kahdesta valinnan vaiheesta jossa meidän oma suostumisemme ratkaisee. Valinta tulla pelastetuksi, suostua Jumalan armoon, sekä valinta suostua nisunjyvän kuoleman tielle. Sekin on suostuminen Jumalan suurenmoiseen armoon. Väkeä oli ihan entiseen malliin. Ilmaisin tuossa tilaisuudessa, kuinka minua on alkanut vapauttaa hengessä kun uskallan omistaa itselleni terveyden samanaikaisesti kun siitä muillekin saarnaan.

Uskoni joutuikin heti koetukselle kotiin palattuamme. Nefrostooma oli päättänyt toimintansa kokonaan. Ihan alkoi hermostuttamaan, että tässäkö se palkkio on kun kaikkensa antaa. Olin kiukkuinen ja harmistunut. Ei auttanut muu kuin psyykata itsensä ajatukseen, että yö tässä kippuroidaan ja viimeistään aamulla sairaalaan. Ja niinhän siinä kävi. Aamulla katetri oli ihan yhtä eloton kuin illallakin ja munuaisen ja koko alavatsanseutu alkoi olla jo tarpeeksi kipeä lääkityksestä huolimatta.

Anita heitti minut heti seitsemän jälkeen kirurgisellepoliklinikalle. Marika oli ollut alkuviikon lapsineen käymässä. Niinpä jäi Iisa ja Okkokin hyvästelemättä. Hiukan papan sydämeen sattui, mutta mentävä oli. Olen oppinut jo sopivasti pitämään tutuissa paikoissa puoleni ja pyytämään oikeita toimenpiteitä oikeista paikoista. Niinpä pääsin aikalailla suoraan röntgenkirugin pöydälle, vaikka menihän odotteluissa kuitenkin päivän puoleenväliin, mutta hyvä näinkin.

Onneksi lääkäri saikin nykyisen putken oiottua vanhasta haavasta käsin, joten ei tarvinnut puhkoa uusia reikiä, joka olisi tiennyt päivän parin seurantaa osastolla. Pääsin keskiviikkona kolmen jälkeen jo kotiin. Kyllä se vaan henkisesti tuntuu rassaavan ja virtsan virtausta tulee seurailtua ihan tarpeettomankin tarkkaan.

Illalla kuuntelin RadioDeistä Seinäjoen saarnani. Tällä kertaa kestin kuunnella alusta loppuun, vaikka oman äänen kuuleminen ei ole mitään herkkua ollutkaan. Jokisen Sepon todistus oli kertakaikkisen vaikuttava kuulla uudelleenkin.

Tänään olenkin sitten lähdössä iltapäiväksi Isoon Kirjaan. En malta pysyä poissa Helluntaiherätyksen työntekijöiden syysseminaarista, kun tämän päivän käsittelyssä on Seurakunta jokaiselle 2020-strategia, jonka työryhmää johdin vielä viime kevääseen asti. Idea strategiassa on se, että me voisimme tarjota kaikille suomalaisille seurakuntayhteyden omalla asuinpaikallaan ja lähiympäristössään seuraavan kymmenen vuoden aikana. Kasvavat lähiöt ja autioituvat maaseudut ovat todella paljon haasteita antavia. Suurella halulla menen tapaamaan myös kymmeniä kollegoitani, joihin yhtydepito on harventunut sairauteni myötä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Seinäjokea ja syöpätuloksia

Keskiviikkoinen vierailu Seinäjoella täytti ainakin omat odotukset. Lähdimme matkaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, jotta sain sitten huilailtua hetken perillä. Laura tuli lahdesta "kyytitytöksi". Veljeni vaimo Anne, joka on Arton kanssa meidän uskollisimpia esirukoilijoita ja tukijoita pääsi mukaan minun ja Anitan lisäksi.

Yllätykseni oli melkoinen kun, sieluhoidon erityisterapeuttina tunnustettu pastori Sepppo Jokinen ilmaantui paikalle. Olemme tutustuneet vuosien varrella kohtalaisesti. Nyt meidät niittasi lopullisesti yhteen hänen kesällinen vakava sairastuminen. Totesimme, että olemme kaksi "kuolemaan tuomittua". Sairastumisensa myötä hän on saanut vahvan ilmoituksen Jumalata monen henkilön kautta, että hänen palvelutyönsä tulee muuttumaan ja hän oli tullut pyytämään siunausta elämänsä uuteen vaiheeseen.

Valitettavasti tilaisuuden alkuosa jäi netistä monelta näkymättä. Ilmeisesti katsojaluvut olivat siksi isot, että lähetys ruuhkautui. Jokisen vaikuttava puheenvuoro jäi mm. näin monelta näkemättä. Onneksi lähetys tulee RadioDeistä ensi to.klo.19.00. Siinä pitäisi myös tuo osuus olla mukana.

Oli todella helppo astua puhumaan Sepon herkän ja niin uskon täyteisen todistuksen jälkeen. Saarnassani rohkaisin ihmisiä kohtaamaan Jumalan kirkkautta. Otin esimerkin raamatusta kuinka Jeesus herätti hänelle rakkaan Lasaruksen kuolleista todistaen näin Jumalan voimasta ja Hänen kirkkaudestaan. Nautin ja iloitsin saarnaamisesta. Sairauden ja matkan rasitukset eivät pidätelleet. Toki sitten loppuosan rukouspalvelussa voimani loppuivat. Jätin sen omalta osaltani kesken. Oli jotenkin taas vaan niin koomista kun kesken rukouspalvelun otin kiireesti jossain välissä iltasyöpälääkkeeni. Se vaan muistutti kuolevaisuuden olemassa olosta.

Kyllä täytyy antaa Kallionpään Martille ja koko Seinäjoen Helluntaiseurakunnalle syvimmät ja nöyrimmät kiitokset siitä mitä he ovat tehneet jo yli kymmenen vuotta Suomen herätyksen eteen ja merkit illassa olivat sellaiset, että lisää vain tulee tapahtumaan.

Eilen kävinkin sitten Syöpäklinikalla lääkärin vastaanotolla. Sattuikin olemaan aika ylilääkärille, jota totuin jo osastolla arvostamaan kuulemieni ratkaisujen ja hoito-ohjeiden perusteella. Hänen mukaansa tilanne on melko stabiili, toki kaulan seudulle imusolmukkeille on ilmaantunut muutama etäpesäke parin viikon sisällä. Munuaisen tulehdusarvo oli kohdallaan ja PSA arvo oli tuplaantuntunut kesästä, ollen nyt 29. Olin varautunut huomattavasti pahempaankin lukemaan. Tällä arvolla syöpä tuskin on vielä edennyt luustoon (oma päätelmäni).

Parin viikon sisällä otetaan keuhkokuvat, ultrat ja labrat ja taas kuuntelemaan kehitys. Tätä tämä nyt jonkin matkaa.


Sisälläni vallitsee ihan suunnattoman suuri rauha. Sain nimittäin juuri äsken aamulla kohdata Jumalaani. Olin jo päättelemässä rukoustani, kun tunsin, että minua pyydettiin vain jatkamaan. Samalla kokemusmaailmaani laskettiin Hänen läsnäoloansa. Siinä olossa kaikki oleellinen muuttuu kuin päinvasaiseksi. Hän, maailmankaikkeuden Herra osoittaa kuinka elämä, oleminen, elämän arki ohjautuu Hänestä ja Hänen tahdostaan käsin. Ei siinä pieni ihminen pysty kuin itkemään ja vaikenemaan. Mutta suurenmoista tämä vain on. Tiesin odottaa tätä ja nyt on vapauttavaa "hiippailla" tässä tunnossa taas eteenpäin valmistautuen mm. ensi tiistain Uusi Elämä voittaa tilisuuteemme.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Sateet Lähetä!

Tuleva viikko näyttääkin taasen hiukan vireämmältä kuin aiemmat.

Aamulla kello oli herättelemässä laboratio-kokeisiin. Kävin antamassa näytteet. Vastaukset saan torstaina tavatessani lääkäriä. Kysymys on tietääkseni vain seurannasta, kuinka tauti etenee ja onko olemassa joitain toimenpiteitä kivun ym. hoidon suhteen. Pitkästä aikaa kokeissa oli mukana myös PSA-arvo. Se saattaakin olla ihan mitä vaan, riippuen tietty siitä onko syöpä ehtinyt jo luustoon asti.

Melkeinpä samantien veinkin automme verstaalle, jossa asentavat siihen Eberspächerin bensalammittimen. Nykysissä autoissa kun ei enää ole tilaa entisajan kunnon blokilämmittimille. Jollain konstinhan se pitänee kulkupeli saada lämpimäksi, jos tässä vielä talvikin tulisi tämän huiman lämpimän syksyn jälkeen.

Keskiviikko-iltana olenkin sitten Seinäjoella heidän Sateet Lähetä illassaan puhujavieraana. Seinäjoellahan Helluntaiseurakunnan keskiviikkoiset karismaattiset illat ovat jo melkoinen käsite, ei mikään hetken ilmiö, sillä kokoukset ovat jatkuneet yli kymmenen vuoden ajan. Noussee kymmeniin tuhansiin se kuulijoiden joukko, joka tuona aikana on ehtinyt illoissa vierailla. Olemme seurailleet viime aikoina iltojen kulkua netistä ja on se vaan mahtavaa kun tilat ovat lähes tupaten täynnä viikko toisensa jälkeen. Parhaimmillaan tilaisuuksissa käynee yli tuhat ihmistä.
On etuoikeus päästä todistamaan omista kokemuksistaan ja julistamaan Jumalan kirkkauden voimasta kyseisessä illassa. Ei kun kaikki pohojalaaset nyt liikkelle.

Tapahtumaa voi seurata suorana netista os.http://www.netmission.fi/fi/etusivu/?id=267

Nyt nämä muutamat aluspäivät tulevat menemään aika tiiviisti sidoksissa tuohon iltaan. On hienoa saada rukouksin Jumalan edessä valmistella ja mietiskellä tulevaa. Odotan Jumalan todellista ilmestymistä niin, että monet monet ihmiset saavat avun, löytäen ehkä uskon ensimmäistä kertaa tai kohdaten Jeesuksen parantajanaan.

Kyllä tässä taas kerran omat vaivat vain unohtuvat, on tämä vain merkillistä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Parturissa

Enpä olis voinu ihan heti uskoa kuin parturissa käynnistäkin voi tulla näin merkittävä tapahtuma. Mutta niin se vain on kun reilun puolen vuoden päästä edellisestä kerrasta, sytostaattihoitojen kaljuuntumiskokemuksen jälkeen, sain eilen astua parturin ovesta sisään. Eli itsestään selvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä. On eri asia kieltätyä vapaaehtoisesti jostain, kuin joutua kohtaamaan se sairauden seurauksena - pienetkin jutut.

Olen käyttänyt kokonaiset kymmenen vuotta täällä Jyväskylässä asuessamme yhtä ja samaa parturiliikettä, joten henkilökohtaisista partureistani Piasta ja Anninasta on tullut jo aika tuttuja. Kävin heille joskus toukokuussa ohikulkiessani näyttämässä kaljuani ja totesin, että palailen jos palailen sitten loppuvuodesta heidän asiakkaakseen. Odotus oli tietysti silloin se, että hoidot olisivat tuolloin ohitse, kunto hyvä ja hiukset leikattavissa.

Tilanne ei nyt ihan yhtä onnellinen ole, mutta hiukset ovat kuitenkin kasvaneet kohtalaista vauhtia hoitojen loppumisen jälkeen.

Minua ihan liikutti kun eilen tarinoimme Anninan kanssa kokemuksistani ja hän totesi, että kyllä me sinua olemme muistaneet ja blogiisikin tervehtineet. Ihan piti asia tarkistaa ja kylläpä sieltä "Kiitollisena kotona" tekstin kommenteista heidän kannustava viestinsä löytyi. Ei voi kuin laittaa kättä ristiin ja kiitellä kuinka kaikkialla ja joka taholla näyttää olevan niitä jotka sairastavaa ressukkaa tsemppaa...kiitos.